Aika pian N:n kuoleman jälkeen aloin pelätä, että itsekin kuolen nuorena. Siitä tuli ihan todellinen pelko. Olin ihan varma, että minullekin käy jotain kamalaa. Vaikka se nyt olisi ehkä maailman epätodennäköisintä, että minäkin nyt kuolisin nuorena, mutta sellainen pelko vain tuli. Ehkä kuolema tuli niin lähelle, se oli yhtäkkiä niin totta, että todella ymmärsi oman kuolevaisuutensa. Tajusi ryminällä, että ei tässä turvassa olla eikä nuori ikä tarkoita sitä, että olisi jotenkin kuolematon.
N kuoli 27-vuotiaana. Mitä lähemmäs oma 27-vuotissyntymäpäivä on tullut, sitä enemmän se oma kuolemanpelko on kulminoitunut nimenomaan tuohon ikään. Aluksi pelko oli sellainen epämääräinen "minäkin varmaan kuolen nuorena". Mutta ajan kuluessa siitä 27 vuodesta on tullut jonkinlainen mörkö. Jos N ei selvinnyt siitä hengissä, miksi minäkään selviäisin. Sitä pelkoa on tosi hölmöä selittää kenellekään. Sehän tuntuu ihan naurettavalta ja hölmöltä. Miksi minä kuolisin samanikäisenä kuin N, emmehän me ole sama henkilö, ja se olisi sitä paitsi todella epätodennäköistä. Emme olekaan ja niin olisikin, mutta silti. 27 vuoden ikä on tuntunut pelottavalta. Ja jotenkin se ajatus, että silloin olen saman ikäinen kuin N viimeisinä hetkinään. Että silloin olen elänyt saman verran kuin N. Aivan liian vähän elettyä elämää takana. Se ajatus vähän ahdistaa. Ettei N saanut sen enempää vuosia.
Minä täytän 27 vuotta tänään. Ja kyllä pelottaa. Ehkä se on ihan hullua, mutta minusta tuntui, että tänään katsoin vähän tavallista tarkemmin ympärilleni ylittäessäni suojatien. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ihan vain estääkseni, etten minäkin kuolisi tämän ikäisenä. Kai se pelko siitä hiljalleen haihtuu, kun huomaan, että ihan samanlainen ikä tämä on kuin kaikki muutkin, enkä voi itse välttämättä kohtalooni vaikuttaa.
Tämä on kolmas syntymäpäiväni N:n kuoleman jälkeen. Hurjaa, että olin silloin 24-vuotias. Niin kamalan nuori. Miten niin nuoren ihmisen on edes mahdollista selviytyä siitä kaikesta... Ja miten aika on kulunut näin nopeasti. Nyt pitää vain yrittää nauttia tästäkin vuodesta. Ei siitä mitään tule, jos aina vaan pelottaa. Ja juuri nyt tämä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä iältä. On vielä kuitenkin aika nuori, mutta silti jo aikuinen. Ehkä nyt vain päätän, että tästä tulee ihan paras vuosi. Olisipa hienoa huomata myöhemmin, että juuri 27-vuotiaana löysin rauhan, tein hyviä valintoja, tapasin uusia ihmisiä, olin onnellinen ja ennen kaikkea...
Selvisin hengissä.
maanantai 24. syyskuuta 2018
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
Itkettävän ihana päivä
Eilen oli poikkeuksellisen ihana päivä. Lähdimme vanhempieni kanssa kylään N:n vanhempien uudelle kesämökille. Uusi mökki on viereisellä tontilla kuin vanha, jossa mekin N:n kanssa ehdimme viettää monia kesiä ja hetkiä. En ollut käynyt siellä N:n kuoleman jälkeen. Viimeksi kolme vuotta sitten kesällä.
Voi pojat, että tuntui hassulta ajaa tuttu mökkitie. Mieleen muistuivat niin elävästi kaikki kerrat, kun ajoimme sinne yhdessä N:n kanssa. Kaikki juhannukset ja yhteiset kesäpäivät. Jotka ovat jo niin kaukaisia muistoja.
Tullessamme mökin pihaan N:n äiti halasi meitä kaikkia, ja minun kohdallani hän sanoi korvaani "Voi S, meidän tyttö". Sydämeni suli ja särkyi siihen paikkaan sillä hetkellä. Minä niin rakastan näitä ihmisiä. Mikä onni onkaan, että he pitävät minua edelleen omanaan. He jaksavat aina kysellä kuulumisiani, huolehtivat että pärjään ja toivovat kaikkea parasta minulle. Ja eilen oli ihanaa viettää päivä minun perheeni, ja tämän maailman parhaimman kakkosperheen kanssa.
Uusi kesämökki oli aivan mielettömän upea. Kunpa N saisi olla näkemässä sen. Tai no toisaalta, jos N pääsisi näkemään sen, häntä ei varmaan kesällä näkyisi lainkaan kotona, kun hän viettäisi kaiken vapaa-aikansa siellä. Hassua, kuinka mökki oli uusi, mutta se oli silti viereisellä tontilla kuin vanha mökki, saman järven rannassa, samoissa maisemissa. Niin tuttu paikka, mutta silti uutta ja erilaista. Mökin makuuhuoneen hyllyllä oli savinen krokotiili, jonka N oli tehnyt lapsena koulussa. Seinällä oli kuvakollaasi, jossa oli myös N:n kuvia. N oli mukana, muttei sitten kuitenkaan. N oli pienissä yksityiskohdissa, ihmisten puheissa sivulauseissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisimme puhuneet hänestä tosi paljon. Ei se kuitenkaan mennyt niin. Ehkä meidän kaikkien elämissä on jo paljon kaikkea muuta puhuttavaa. Ja hyvä niin. N tulee aina ja ikuisesti olemaan meidän kaikkien ajatuksissa, sydämissä, puheissa, mielessä ja muistoissa, mutta muutakin elämää on. Eikä se tarkoita, että hän olisi unohtunut.
"He ovat niin ihania ja miellyttäviä ihmisiä, kunpa tämä yhteydenpito pysyisi jatkossakin", sanoi äitini kotimatkalla. Ja taas minun sydämeni suli ja särkyi. Ihanaa, että meidän vanhempamme viihtyvät niin hyvin yhdessä. Katselin liikuttuneena, miten isäni ja N:n isäpuoli tutkivat yhdessä grilliä ja moottorisahoja. Se oli suloista. Ja meidän äitimme puuhastelivat yhdessä keittiössä. Kuin vanhat ystävykset. Vaan yksi puuttuu joukosta. Emme saaneet sitä loppuelämää, jonka halusimme. Emme saaneet saatettua näitä kahta perhettä yhteen tämän enempää. Se on surullista.
Mutta tajusin eilen, että vaikka ajattelisin jääneeni N:n kuoleman jälkeen yksin, se ei pidä paikkaansa. Ei ollenkaan. Minulla on nämä kaikki ihmiset. Eikä kukaan jaa tätä kokemusta ja näitä tunteita kanssani yhtä hyvin kuin N:n vanhemmat. Onneksi he ovat edelleen elämässäni. Saan olla N:lle niin kiitollinen kaikista ihmisistä, joihin olen hänen ansiostaan tutustunut. Kaikki vanhat työkaverit ja koulukaverit, joihin tutustuin muutettuani N:n kotikaupunkiin... Hullua ajatella, etten olisi ikinä tutustunut heihin, ellen olisi seurustellut N:n kanssa. N antoi minulle niin järjettömän paljon, ja vaikutti elämääni ihan valtavasti. Onneksi N oli olemassa ja onneksi hänen ansiostaan nämä ihmiset kuuluvat nyt elämääni.
Niin suuri kiitollisuus valtasi mieleni, kun ajoimme illalla kotiin. Auringonlasku värjäsi taivaan kaikilla oranssin ja pinkin sävyillä, mitä maailmasta löytyy. Teki mieli itkeä ja hymyillä samaan aikaan. Niin hyvä elämä, niin onnistunut päivä. Toki haikea ja surullinenkin olo, mutta ennen kaikkea kiitollinen ja onnellinen. Aina välillä jostain joutuu luopumaan, mutta ilman menetystä ja surua ei ymmärtäisi kaiken hyvän ja kauniin arvoa.
Voi pojat, että tuntui hassulta ajaa tuttu mökkitie. Mieleen muistuivat niin elävästi kaikki kerrat, kun ajoimme sinne yhdessä N:n kanssa. Kaikki juhannukset ja yhteiset kesäpäivät. Jotka ovat jo niin kaukaisia muistoja.
Tullessamme mökin pihaan N:n äiti halasi meitä kaikkia, ja minun kohdallani hän sanoi korvaani "Voi S, meidän tyttö". Sydämeni suli ja särkyi siihen paikkaan sillä hetkellä. Minä niin rakastan näitä ihmisiä. Mikä onni onkaan, että he pitävät minua edelleen omanaan. He jaksavat aina kysellä kuulumisiani, huolehtivat että pärjään ja toivovat kaikkea parasta minulle. Ja eilen oli ihanaa viettää päivä minun perheeni, ja tämän maailman parhaimman kakkosperheen kanssa.
Uusi kesämökki oli aivan mielettömän upea. Kunpa N saisi olla näkemässä sen. Tai no toisaalta, jos N pääsisi näkemään sen, häntä ei varmaan kesällä näkyisi lainkaan kotona, kun hän viettäisi kaiken vapaa-aikansa siellä. Hassua, kuinka mökki oli uusi, mutta se oli silti viereisellä tontilla kuin vanha mökki, saman järven rannassa, samoissa maisemissa. Niin tuttu paikka, mutta silti uutta ja erilaista. Mökin makuuhuoneen hyllyllä oli savinen krokotiili, jonka N oli tehnyt lapsena koulussa. Seinällä oli kuvakollaasi, jossa oli myös N:n kuvia. N oli mukana, muttei sitten kuitenkaan. N oli pienissä yksityiskohdissa, ihmisten puheissa sivulauseissa. Voisi ehkä kuvitella, että olisimme puhuneet hänestä tosi paljon. Ei se kuitenkaan mennyt niin. Ehkä meidän kaikkien elämissä on jo paljon kaikkea muuta puhuttavaa. Ja hyvä niin. N tulee aina ja ikuisesti olemaan meidän kaikkien ajatuksissa, sydämissä, puheissa, mielessä ja muistoissa, mutta muutakin elämää on. Eikä se tarkoita, että hän olisi unohtunut.
"He ovat niin ihania ja miellyttäviä ihmisiä, kunpa tämä yhteydenpito pysyisi jatkossakin", sanoi äitini kotimatkalla. Ja taas minun sydämeni suli ja särkyi. Ihanaa, että meidän vanhempamme viihtyvät niin hyvin yhdessä. Katselin liikuttuneena, miten isäni ja N:n isäpuoli tutkivat yhdessä grilliä ja moottorisahoja. Se oli suloista. Ja meidän äitimme puuhastelivat yhdessä keittiössä. Kuin vanhat ystävykset. Vaan yksi puuttuu joukosta. Emme saaneet sitä loppuelämää, jonka halusimme. Emme saaneet saatettua näitä kahta perhettä yhteen tämän enempää. Se on surullista.
Mutta tajusin eilen, että vaikka ajattelisin jääneeni N:n kuoleman jälkeen yksin, se ei pidä paikkaansa. Ei ollenkaan. Minulla on nämä kaikki ihmiset. Eikä kukaan jaa tätä kokemusta ja näitä tunteita kanssani yhtä hyvin kuin N:n vanhemmat. Onneksi he ovat edelleen elämässäni. Saan olla N:lle niin kiitollinen kaikista ihmisistä, joihin olen hänen ansiostaan tutustunut. Kaikki vanhat työkaverit ja koulukaverit, joihin tutustuin muutettuani N:n kotikaupunkiin... Hullua ajatella, etten olisi ikinä tutustunut heihin, ellen olisi seurustellut N:n kanssa. N antoi minulle niin järjettömän paljon, ja vaikutti elämääni ihan valtavasti. Onneksi N oli olemassa ja onneksi hänen ansiostaan nämä ihmiset kuuluvat nyt elämääni.
Niin suuri kiitollisuus valtasi mieleni, kun ajoimme illalla kotiin. Auringonlasku värjäsi taivaan kaikilla oranssin ja pinkin sävyillä, mitä maailmasta löytyy. Teki mieli itkeä ja hymyillä samaan aikaan. Niin hyvä elämä, niin onnistunut päivä. Toki haikea ja surullinenkin olo, mutta ennen kaikkea kiitollinen ja onnellinen. Aina välillä jostain joutuu luopumaan, mutta ilman menetystä ja surua ei ymmärtäisi kaiken hyvän ja kauniin arvoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)