maanantai 24. syyskuuta 2018

Kirottu 27

Aika pian N:n kuoleman jälkeen aloin pelätä, että itsekin kuolen nuorena. Siitä tuli ihan todellinen pelko. Olin ihan varma, että minullekin käy jotain kamalaa. Vaikka se nyt olisi ehkä maailman epätodennäköisintä, että minäkin nyt kuolisin nuorena, mutta sellainen pelko vain tuli. Ehkä kuolema tuli niin lähelle, se oli yhtäkkiä niin totta, että todella ymmärsi oman kuolevaisuutensa. Tajusi ryminällä, että ei tässä turvassa olla eikä nuori ikä tarkoita sitä, että olisi jotenkin kuolematon.

N kuoli 27-vuotiaana. Mitä lähemmäs oma 27-vuotissyntymäpäivä on tullut, sitä enemmän se oma kuolemanpelko on kulminoitunut nimenomaan tuohon ikään. Aluksi pelko oli sellainen epämääräinen "minäkin varmaan kuolen nuorena". Mutta ajan kuluessa siitä 27 vuodesta on tullut jonkinlainen mörkö. Jos N ei selvinnyt siitä hengissä, miksi minäkään selviäisin. Sitä pelkoa on tosi hölmöä selittää kenellekään. Sehän tuntuu ihan naurettavalta ja hölmöltä. Miksi minä kuolisin samanikäisenä kuin N, emmehän me ole sama henkilö, ja se olisi sitä paitsi todella epätodennäköistä. Emme olekaan ja niin olisikin, mutta silti. 27 vuoden ikä on tuntunut pelottavalta. Ja jotenkin se ajatus, että silloin olen saman ikäinen kuin N viimeisinä hetkinään. Että silloin olen elänyt saman verran kuin N. Aivan liian vähän elettyä elämää takana. Se ajatus vähän ahdistaa. Ettei N saanut sen enempää vuosia.

Minä täytän 27 vuotta tänään. Ja kyllä pelottaa. Ehkä se on ihan hullua, mutta minusta tuntui, että tänään katsoin vähän tavallista tarkemmin ympärilleni ylittäessäni suojatien. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ihan vain estääkseni, etten minäkin kuolisi tämän ikäisenä. Kai se pelko siitä hiljalleen haihtuu, kun huomaan, että ihan samanlainen ikä tämä on kuin kaikki muutkin, enkä voi itse välttämättä kohtalooni vaikuttaa.

Tämä on kolmas syntymäpäiväni N:n kuoleman jälkeen. Hurjaa, että olin silloin 24-vuotias. Niin kamalan nuori. Miten niin nuoren ihmisen on edes mahdollista selviytyä siitä kaikesta... Ja miten aika on kulunut näin nopeasti. Nyt pitää vain yrittää nauttia tästäkin vuodesta. Ei siitä mitään tule, jos aina vaan pelottaa. Ja juuri nyt tämä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä iältä. On vielä kuitenkin aika nuori, mutta silti jo aikuinen. Ehkä nyt vain päätän, että tästä tulee ihan paras vuosi. Olisipa hienoa huomata myöhemmin, että juuri 27-vuotiaana löysin rauhan, tein hyviä valintoja, tapasin uusia ihmisiä, olin onnellinen ja ennen kaikkea...

Selvisin hengissä.

2 kommenttia:

  1. Hyvää syntymäpäivää kaikesta huolimatta! Ja hieman myöhässä. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä blogistasi. Menetin itse kihlattuni, avomieheni, muutama kuukausi sitten, 26-vuotiaana. Olet kirjoittanut todella kauniisti ne vaiheet jotka jouduin myöskin käymään läpi. Blogisi on auttanut todella paljon. Vaikken tietenkään toivo kenenkään joutuvan käymään vastaavaa tilannetta läpi, on ollut tämä niinsanottu vertaistuki kultaakin kalliimpaa selviämiselleni. Haluan vain kertoa sinulle, että kiitos.

    VastaaPoista