Äitini kysyi kuukausi sitten, mitä haluaisin joululahjaksi. Vastasin, ettei minulle tarvitse ostaa lahjoja, koska en tarvitse yhtään mitään. Mielessäni mietin, että miten ihmeessä voisin keksiä mitään toiveita, kun olen tänä vuonna saanut kaiken, mistä olen haaveillut. Tai oikeammin kaiken, mistä en edes osannut haaveilla. En osannut kuvitellakaan, että tulen saamaan elämääni jotain tällaista, näin ihanaa ja ihmeellistä. Jos joku olisi alkuvuodesta sanonut, että tänä vuonna se tapahtuu, tänä vuonna tapaat sen tyypin, olisin nauranut.
On ihmeellistä, miten helposti kaikki on mennyt. Miten hyvin ja luonnollisesti olemme solahtaneet osaksi toistemme elämää. Asumme lähellä toisiamme. Eri kaupungeissa, mutta kotoani menee bussi suoraan hänen luokseen 20 minuutissa. Hänen luotaan pääsen työpaikalleni hujauksessa, paljon nopeammin kuin omasta kodistani. Elämme samanlaisessa rytmissä, työskentelemme samoihin aikoihin. Molemmilla on omia harrastuksia, mutta yhteistä aikaa ei tarvitse etsiä tai järjestämällä järjestää. Sitä vain luontevasti on. Olemme tavanneet molempien ystäviä ja viettäneet aikaa vaihtelevilla kokoonpanoilla. Emme ole jatkuvasti yhdessä, vaan olemme siinä suhteessa samanlaisia, että tykkäämme touhuta myös omia juttujamme ja olla yksinäänkin. Eikä meidän tarvitse jatkuvasti viestitellä, kun on vaan niin selvää, että se toinen on ja pysyy, vaikkei koko ajan ole yhteydessä.
En ole kenenkään kanssa kokenut tällaista helppoutta.
Tuntuu, että hänen kanssaan olen paras versio itsestäni. Hän saa minut tekemään asioita, joita en koskaan uskonut uskaltavani tehdä. Hän on esimerkiksi saanut minut pulahtamaan meriveteen joulukuussa. Siis minä, joka en edes kesällä ui järvessä, ennen kuin vesi on reilusti yli 20-asteista.
Joten mitä ihmeen lahjoja tässä enää osaisi toivoa? Minullahan on jo kaikki. Tämä joulu tuntuu pitkästä aikaa jotenkin poikkeuksellisen ihanalta. Vietän jouluaaton omien vanhempieni, sisarusteni ja isovanhempieni kanssa, mutta joulupäivänä matkustan junalla hänen vanhemmilleen, missä hän jo odottaa minua. Vietämme siellä pari päivää ennen kotiinpaluuta. Hassua, että voimme tässä hiljalleen kehitellä omia jouluperinteitämme. Yhdestä en silti tänäkään jouluna luovu:
Kun menemme aattona joulukirkkoon, käyn ennen tilaisuuden alkamista sytyttämässä yhden kynttilän seinustalla olevaan suureen kynttelikköön. Sen teen jo seitsemättä joulua putkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti