Vuoden kierto

N:n kuoleman jälkeen ensimmäinen vuosi oli merkityksellinen. Sen aikana joutui kohtaamaan joka ikisen päivän yksin, tärkeän ja tavallisen. Juhlapyhät, syntymäpäivät, vuosipäivät, lomat ja arjet. Kun yhdestä merkkipäivästä oli selvinnyt, alkoi jo hieman kauhunsekaisin tuntein odottamaan seuraavaa. Ensimmäisestä vuodesta selviytyminen oli jonkinlainen merkkipaalu. Silloin kaikki oli koettu ensimmäistä kertaa, ja kun niistä oli selvinnyt, tiesi selviytyvänsä jatkossakin.

Vuosi on sillä tavalla jännä ajanjakso asiassa kuin asiassa, että se on iso virstanpylväs, mutta mikään ei kuitenkaan sen täyttymisen jälkeen maagisesti muutu. 

Vappuna sanoin miehelleni, että tämä on muuten viimeinen juhlapyhä, jota emme vielä ole viettäneet yhdessä. Tämän jälkeen olemme tunteneet toisemme vuoden, ja viettäneet yhdessä kaikki merkkipäivät ja juhlapyhät. Kokonainen vuosi on ehtinyt vierähtää.

Tosi hassua, että nyt lasken ihan eri vuosia, kuin aiemmin. Vielä jokin aika sitten laskin vuosia, kauanko olen ollut yksin. Helmikuu oli minulle se kuukausi, kun tuli aina yksi vuosi lisää. Ja tiesin hyvin tarkastikin, kuinka kauan aikaa on kulunut ja monettako vuotta tässä eletään. Toki tämä ajanlasku jatkuu varmaan koko loppuelämäni ajan, mutta nyt aikaa on mennyt jo sen verran paljon, että joutuu jopa hieman miettimään ja laskemaan, paljonko niitä vuosia nyt onkaan kulunut.

Miten ihanaa on laskea nyt jotakin muuta kuin yksinoloa! Miten ihanaa onkaan laskea minun ja mieheni yhteisiä vuosia!

Nämä toukokuun päivät ovat saaneet ajatukseni vuoden takaiseen. Siihen, kun olimme juuri tavanneet ja näimme toisiamme ensimmäisiä kertoja. Soittolistoilla pyörii euroviisubiisit, kuten vuosi sitten. Tv:stä jännitetään Suomen jääkiekkopelejä, kuten vuosi sitten (ja joiden merkeissä meidän ensitreffitkin olivat!). Tanssijoukkueen kanssa vietetään kauden päättäjäispiknikiä Alppipuistossa, kuten vuosi sitten. Kaapeista kaivellaan kevyet kesävaatteet, ja sitten taas takaisin ne vähän paksummat vaatteet, kuten vuosi sitten. Kaikki on monella tapaa niin samalla tavalla kuin vuosi sitten. Ja sitten kuitenkin ihan eri tavalla.

Vuosi sitten kaikki oli kamalan jännittävää. Silloin oli omista tunteistaan aika sekaisin, että tunnenko minä nyt oikeasti pitkästä aikaa näin, ja missä se ahdistus oikein on, joka minulle aina tulee uuden ihmisen kanssa. Eikä sitä ikinä tullut. Ja vielä enemmän sitä oli sekaisin toisen tunteista, että tykkääkö tuo nyt oikeasti minusta. Jatkuvasti oli perhosia vatsanpohjassa. Se on kyllä tosi ihana tunne, sellainen alkuihastus.

Mutta on sekin aivan järjettömän ihanaa, että nyt vuoden jälkeen ihastus on muuttunut johonkin paljon syvempään. Kiintymykseen, välittämiseen, varmuuteen, turvaan ja rakkauteen. 

On ollut ihana vuosi. Kävimme hiljattain lomalla Barcelonassa juhlistamassa mieheni syntymäpäivää ja meidän tutustumisen vuosipäivää (jotka ovat siis samana päivänä!). Se oli meidän ensimmäinen reissumme oikeastaan yhtään mihinkään, koska mieheni koiran takia meidän on hyvin hankala lähteä mihinkään matkoille. Mutta se ei tunnu siltä. Teemme aika paljon kaikenlaista pientä ihan tässä kotiympyröissä, joten ei ole edes osannut kaivata mitään erikoisempaa ja isompaa. Ja hänen kanssaan on hyvä ihan vain kotonakin, tekemättä mitään.

Hänen kanssaan minulla on se arki, se turvallinen ja tasainen arki, mistä niin monta vuotta haaveilin. Makaronilaatikkoa maanantai-iltana ja Diilin uusi jakso. En usko kyllästyväni siihen vaikka vuosia kuluisi kuinka.

Kotiin

"Aloin viime yönä miettimään ihan tosissaan, että mitä jos me muutettaisiin yhteen".

Voi elämä, jos olisin tiennyt mitä tapahtuu, kun ostin oman asunnon puolisentoista vuotta sitten. Olin silloin elämäntilanteessa, joka oli tasainen ja vakaa. Sama mukava työpaikka ollut jo vuosia, sama harrastus jatkui vuosi toisensa perään. Olin tykästynyt asuinalueeseen, missä olin parin vuoden ajan ehtinyt asumaan. Jollain tapaa haaveilin parisuhteesta, mutta toisaalta olin hyvinkin onnellinen omaan tasaiseen elämääni. Ajattelin silloin, ettei oman asunnon ostamiselle ole parempaa hetkeä. Halusin isomman asunnon, koska 26-neliöinen vuokrayksiö tuntui liian pieneltä. Halusin paikan, josta tulisi oma turvapaikkani vuosiksi eteenpäin.

Vähänpä tiesin.

Pari kuukautta siitä, kun olin raahannut koko maallisen omaisuuteni uuteen asuntooni, tapasin miehen, joka muuttikin kaiken.

Mutta näinhän se kai tuppaa menemään, että kun ottaa elämänsä täysin omiin käsiinsä ja tekee ratkaisuja vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan ajatellen, universumilla onkin muita suunnitelmia.

Ja nyt löydän itseni tilanteesta, jossa puhelimeeni kilahtaa tuo viesti maanantaiaamuna työpaikalla kesken aamukahvin. Enkä voisi olla siitä onnellisempi. Se tuntuu vähän liiankin hyvältä, naurettavan hyvältä. On käsittämätöntä, että joku oikeasti haluaa olla minun kanssani noin paljon. Tämän kaiken kokeminen on tuntunut suoraan sanottuna hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Toisaalta ajattelen, ettei juuri nyt ole myöskään kiire mihinkään. Nautin tästä hetkestä tällaisenaan tosi paljon. Mutta sovimme, että voimme ihan rauhassa alkaa hiljalleen katsomaan erilaisia asuntoja. Miettiä, millaisen kodin haluamme. Käydä asuntonäytöissä, fiilistellä erilaisia asuinalueita.

On tosi erilaista miettiä yhteenmuuttoa nyt 31-vuotiaana, kuin silloin N:n kanssa parikymppisenä. Mehän muutimme silloin yhteen kolmen kuukauden päästä ensitapaamisestamme! Jälkikäteen ajateltuna se on ollut aivan pähkähullua. Mutta nuorempana sitä ei osannut ajatella niin pitkäjänteisesti tai harkiten. Silloin muutin N:n kanssa yhteen suoraan vanhempieni luota, joten kynnys muuttaa ei ollut niin korkea. Nyt olen asunut yksin jo vuosikausia, joten ajatus kodin jakamisesta jonkun kanssa tuntuu aika hurjalta. Ja onhan se huomattavasti isompi sitoumus ostaa asunto jonkun kanssa, kuin muuttaa yhdessä vuokralle.

Olimme vappuna syömässä vanhempieni kanssa. Kerroin heille varovasti, että olemme tässä hiljalleen miettineet yhteenmuuttoa. Vähän jopa pelkäsin, kuinka nuivan vastaanoton saisimme. Olisiko se heidän mielestään liian pikaista, liian hölmöä.

Isäni suorastaan innostui. "Sitten vaan laitatte sun asunnon myyntiin ja katsotte uutta!"

- Mutta olen asunut asunnossani vasta alle kaksi vuotta, voiko sitä edes myydä vielä, tai kannattaako sitä myydä?

"Ei sillä ole mitään väliä, myyntiin vaan!"

- Mutta eikö nyt ole huono ajankohta ostaa asunto...? Korot on korkealla ja kaikkea? Huomasin, että ikään kuin yritin saada vanhemmistani irti jonkin pienen epäilyksen liittyen tähän yhteenmuuttoon, mutta sellaista ei tullut.

"Nyt on oikein hyvä ajankohta ostaa asunto, mutta vähän huonompi ajankohta myydä. Tai sitten laitatte vuokralle sen sinun asuntosi! Millaisella aikataululla te mietitte tätä muuttoa?"

Mieleni teki sanoa, että rauhoittukaa nyt hyvät ihmiset, tämähän oli vasta varovainen ajatus! Jälkikäteen nauroimme ja ihmettelimme, miten kovasti vanhempani olivatkaan innostuneet. Toisaalta se tuntuu myös äärettömän hyvältä. Luulen, että he ovat kaikkien näiden vuosien aikana olleet minusta välillä huolissaankin. Nyt, kun he näkevät, että olen onnellinen ja olen löytänyt järkevän ja vakaan miehen, he ovat siitä tosi onnellisia.

Ja niin olen minäkin. Totta puhuakseni ostamani ensiasunto ei koskaan ole tuntunut täysin kodilta. Toki se voi johtua siitäkin, että sen laittaminen jäi vähän puolitiehen, kun tapasin mieheni niin nopeasti muuton jälkeen, enkä viettänytkään omassa kodissani enää niin paljoa aikaa. Meni ensimmäiset neljä kuukautta, että sain edes verhot ikkunoihin. Se on ollut ihan kiva ja tilava asunto, mutta nimenomaan asunto. Ehkä seuraavan muuton myötä koen olevani taas kotona.

Joka seitsemäs aalto on suuri

Niin olen joskus kuullut sanottavan. Että joka seitsemäs aalto on suuri. Että suuret mullistukset elämässä tapahtuisivat seitsemän vuoden välein ja että ylipäänsä asiat menisivät jonkinlaisessa seitsemän vuoden syklissä. En tiedä, onko todella näin, mutta juuri nyt siihen on helppo uskoa.

Viime perjantaina tuli kuluneeksi seitsemän vuotta N:n kuolemasta. Enkä olisi voinut kuvitella viettäväni sitä yhtään ihanammin. Sain herätä aamulla mieheni vierestä ja mennä talviloman jälkeen ensimmäistä päivää töihin. Töihin oli ihana palata. Vietimme työporukalla hieman myöhässä ystävänpäivää, vaikka totesimmekin, että ainahan meillä on ystävänpäivä töissä. Illalla lähdimme osan työporukasta kanssa after workeille, jotka venyivät myöhään. Olipahan hauskaa.

Illan aikana yksi työkaverini kyseli uudesta miehestäni ja sanoi, että on vilpittömästi onnellinen, että olen löytänyt elämääni ihanan tyypin. Ja että hän on niin monet kerrat miettinyt, miten epäreiluja kokemuksia olen joutunut kohtaamaan, ja miten minä niistä olen oikein selvinnyt. Kerroin hänelle, että niistä epäreiluista kokemuksista on itse asiassa juuri tänään tasan seitsemän vuotta aikaa. Siinäpä sitten kilisteltiin seitsemälle vuodelle, rakkaudelle, selviytymiselle, ystävyydelle, elämälle.

Seitsemäs vuosi oli minulle tosi hyvä. Nyt seitsemän vuoden jälkeen asiat ovat tosi eri tavalla, kuin aiempina vuosina. Vaikka toisaalta ne ovat aivan samalla tavalla. Elämäni ja arkeni on periaatteessa täysin samanlaista kuin se on jo pitkään ollutkin, mutta olen saanut kaiken sen hyvän päälle vain lisää hyvää viimeisen vuoden aikana. Olen nyt varmasti onnellisempi, kuin kertaakaan N:n kuoleman jälkeen. Onneksi en N:n kuollessa tiennyt, että menee oikeasti melkein seitsemän vuotta, ennen kuin olen uudessa parisuhteessa. Se olisi tuntunut todella musertavalta.

Jälkikäteen ajateltuna ymmärrän, että juuri näin ja juuri tällaisella aikataululla kaiken piti mennäkin.