Ihan hyvää kuuluu

Vaikka kesä on ihana vuodenaika, se on myös se aika, jolloin tajuat kaikista eniten olevasi yksin. Kesä on aika, jolloin ihmiset touhuavat ja reissaavat eniten. Lomailevat. Aika, jolloin sosiaalinen media täyttyy lomakuvista, mökkiviikonlopuista ja kesäjuhlista, joita pariskunnat ovat viettäneet yhdessä. Kyllä minä myönnän, että ne kuvat sattuvat edelleen, yli kolme vuotta myöhemmin. Se pienen pieni, tai no myönnetään ettei aina niin pienikään kateus nostaa päätään. En tiedä, olisiko niiden tunteiden yli pitänyt jo päästä.

Tai olisiko niiden tunteiden yli päässyt, jos minulla olisi jo uusi mies? Olisiko se sitten jotenkin erilaista? Kunhan mietin.

Ihan kiva kesä minullakin on silti ollut. Tai jotenkin vielä odotan että se kesä pääsee kunnolla alkamaan, koska lomailen vasta elokuussa. Mutta tähän mennessä olen minäkin ehtinyt viettämään kivoja iltoja ystävien kanssa, käymään Linnanmäellä ja Korkeasaaressa, Tallinnan risteilyllä, sekä ystäväporukan kanssa muutaman päivän reissulla Puolassa. Ja olipa muuten ihana matka. Elokuussa olen vielä lähdössä viikoksi Maltalle. Niin onnellinen olen ihmisistä, joiden kanssa olen päässyt reissaamaan tämän muuttuneen elämäntilanteen jälkeen. Matkustelu on ihanaa, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi lähteä mihinkään yksin. Onneksi matkaseuraa on löytynyt ystäväpiiristä, se on ollut ihan mahtavaa.

Niin omituista ajatella, että tämä on jo neljäs kesäni ilman häntä. Siitä tosiaankin on niin kauan. Lähes päivittäin olen tämänkin kesän aikana miettinyt meidän yhteisiä kesiämme. Niitä rantapäiviä, mökkireissuja ja matkoja, joita katselen nyt muiden ihmisten sosiaalisista medioista. Mietin, millaisenkohan asunnon olisimme yhdessä ostaneet, jos olisimme saaneet elää yhteistä elämää sinne asti. Olisiko meillä joku kiva paritalo tai rivarinpätkä? Olisiko meillä oma piha, jossa olisi hänelle grilli ja minulle auringonottopaikka? Tänä kesänä olisimme viettäneet ensimmäistä hääpäiväämme. Jos hän olisi saanut elää, olisimme menneet naimisiin viime kesänä. Myönnän itkeneeni hieman, kun ystäväni vietti taannoin ensimmäistä kihlapäiväänsä miehensä kanssa. Me emme saaneet kokea edes ensimmäistä kihlapäivää. Hän kuoli vain puoli vuotta kihlauksemme jälkeen.

Ai hittolainen että tulikin taas ikävä.