torstai 19. heinäkuuta 2018

Aaltoja

N on mielessäni jokaisena päivänä. Aamuisin, päivisin, iltaisin. Usein öisinkin. Mietin häntä lukemattomia kertoja päivässä. Usein hän vain käväisee mielessäni, niin etten sitä itse ehkä edes tajua. Olen jo niin tottunut elämään ilman häntä, että N:n menettäminen ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ovat arkipäivää.

Mutta sitten on näitä päiviä. Kun yhtäkkiä vain tajuat, että ei helvetti, tämä on totta. Että tämä todella sattui minulle, meille. Että minä olen kaiken tämän kamaluuden keskipisteessä. Silloin tällöin aalto pyyhkäisee ylitse. Silloin tajuaa tämän kaiken vielä vähän kirkkaammin. Oikeasti muistaa, että tämä tapahtui. Niinä hetkinä tämä ei ole arkipäiväistä tai jotain sellaista, johon on jo tottunut. Niinä hetkinä kaikki tämä yllättää. Yhtäkkiä vain muistaakin kaiken ja tajuaa kaiken.

Niin kävi tänään. Olimme tulossa pikkusiskoni kanssa bussilla kotiin vietettyämme ihanan vapaapäivän rannalla, kun se aalto iski. Minun avomieheni on kuollut. Kaikista maailman ihmisistä, kaikista onnellisista ja hymyilevistä pariskunnista se osui meidän kohdallemme. Siinä hetkessä muistin N:n naurun, sen miltä hänen hiuksensa tuntuivat. Kaikki ne pienet asiat, joita en halua koskaan unohtaa. Siinä hetkessä se muuttui taas niin todeksi. Että olen ilman häntä joka ikisen loppuelämäni päivän. Ja aamun, illan sekä yön.

Haluaisin N:n tietävän, että olen selvinnyt. Haluaisin kertoa hänelle, että valmistuin koulusta ja sain työpaikan omalta alaltani. Ja että työpaikalla on tosi haastavia asiakkaita, mutta minä pärjään heidän kanssaan. Että minulla menee täällä ihan hyvin. Että en luovuttanut mahdottomalta tuntuvan tilanteen edessä, vaan taistelin. N olisi tosi ylpeä.

Elämästä on tullut niin hassua. Ensin olet maailman onnellisin. Naurat siskon kanssa vatsalihakset kipeinä rannalla hellepäivänä ja kaikki tuntuu niin helpolta ja hyvältä. Kaikki on niin täydellisen hyvin. Ja puoli tuntia myöhemmin, pam. Löydät itsesi miettimästä kuollutta avomiestä ja hänen hautajaisiaan. Kuin kaksi eri elämää. Ja ne kaksi elämää tuntuvat olevan niin kaukana toisistaan. Miten ne voivat kuulua samalle ihmiselle. Ja miten ihmeessä se ihminen olen minä?!

Tänään oli tosiaankin ikävä. Ei siltikään sellaisella huonolla tavalla, haikealla vain. Muisti taas, kuinka rakastettu oli. Kuinka paljon toisesta välitti ja kuinka paljon suhteelle antoi, koska uskoi siihen niin kovasti. Olen tosi kiitollinen, että sain kokea sen. Se oli niin ihana vaihe minun elämässäni. Ja elän ihanaa vaihetta nytkin. Olen onnellinen kaikista hyvistä päivistä. Ja niitä on tämän kesän aikana ollut paljon. Kai se elämä sitten on tällaista, aaltoilua.

Ei ihminen huku siihen, että sukeltaa veteen, vaan siihen, että jää veden alle.

Ja minä en jää.

16 kommenttia:

  1. Löysin juuri blogisi.. avopuolisoni kuoli vasta kuukausi sitten, täysin yllättäen, terve mies, kirjaimellisesti silmieni alle. En ole lukenut kuin silmäyksen sieltä täältä, tunteet niin samat! Pakko lukea kokonaan hiljalleen läpi. Se, että sinä olet selvinnyt, antaa uskoa, että minäkin selviän. Olen 35 vuotias vasta, yhdessä olimme 11 vuotta puolisoni kanssa. Tsemppiä ja jaksamista sinulle edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aivan sanaton. Olen valtavan pahoillani. Tämä kommentti todella kosketti. Kun muistaa ne omat fiilikset ja ajatukset, mitä tuossa vaiheessa kävi läpi... Toivon sinulle paljon voimaa ja valoisia päiviä, toivottavasti sinulla on rakkaita ihmisiä ympärillä <3 Juuri tämän vuoksi tämä blogi on olemassa. Toivottavasti saat täältä pieniä toivon hippusia oman raskaan matkasi tueksi. Kommentoi ihmeessä jatkossakin ajatuksiasi, jos siltä tuntuu <3 Vaikka itselläni on jo 2,5 vuotta takana, tätä surupolkua edelleen tallataan...

      Poista
    2. Kiitos <3 valoisiaki hetkiä on, mutta hetkessä se tulevaisuus tuntuu mustalta ja olo on yksinäinen. Tehtiin paljon asioita yhdessä, joten nyt tuntuu, että mitään en enää tee, koska eipä asioita huvita yksin tehdä. Ihanat ystävät ja perhe on, jotka tukevat valtavasti ja kuuntelee mjn itkut. Viikon töissä jo ollut ja ihania työkavereita kanssa, jotka tukevat. Pakko uskoa, että joku päivä voin olla onnellinen..

      Poista
    3. Niin tutun kuuloista... Yksinäisyys ja mustalta tuntuva tulevaisuus. Juuri nuo hetket olen itsekin kokenut. Ihana kuulla, että sinulla on perhettä ja ystäviä, he ovat aivan korvaamattomia tällaisessa tilanteessa! Ja työ ja opiskelu olivat ainakin itselläni sellaisia, jotka auttoivat pitämään arjessa kiinni ja veivät eteenpäin. Vaikka välillä se lähteminen aamulla olikin niin pirun vaikeaa. Usko on tuossa kohtaa koetuksella, mutta usko pois, vielä joskus kaikki on hyvin <3

      Tsemppiä Tiia <3

      Poista
  2. Täällä toinen jota sun blogisi on auttanut tosi paljon. En ole ihan samassa asemassa ollut. Minulta kuoli lapsi kohtuun ja aika pian sen jälkeen avopuoliso päätti meidän suhteen.
    Mutta on minua kuitenkin auttanut synkissä hetkissä se että sinä olet selvinnyt. Kyllä selviän minäkin, vaikka matka on vielä pitkä.
    Voimia ja jaksamista <3 ja samoin myös Tiialle jos hän sattuisi tämän lukemaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei sinä. Itkua sai pidätellä tätä kommenttia lukiessa. Olet joutunut kokemaan niiiin paljon surua kerralla. Elämä on tosi epäreilua, ei tuollaisia asioita voi ymmärtää... Olen ihan varma että selviät, eihän meillä muita vaihtoehtoja ole <3 Valtavan vaikea on varmasti sinunkin tiesi, ja toivonkin paljon voimia jokaiseen päivään. Mieltä lämmittää kuulla, että blogini on auttanut sinua, joten kiitos kun kommentoit <3 Vaikka kokemukset ovat erilaisia, voi surussa ja tuntemuksissa olla silti paljonkin samaa.

      Poista
    2. Kiitos <3 sinä oot kyllä joutunu kohtuuttoman taakan ja surun kantajaksi. Voimia ja jaksamista sinulle! Selviät varmasti, selvitään porukalla <3

      Poista
    3. Samaa mieltä. Selvitään porukalla <3

      Poista
  3. Kyyneleet kihosivat silmiin. Eksyin blogiisi sattumalta. Selasin blogisi läpi. Olet aivan mieletön ihminen, olet selvinnyt mielettömästi eteenpäin. Ei se ole helppoa varmasti.

    Kirjoitat mielettömän kauniisti ja omien kokemuksieni kautta osaan pikkuisen samaistua fiiliksiisi. Annan kaikki mahdolliset tsempit sinulle. Olet kokenut paljon surua. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että <3 Aivan ihana kommentti. Lämmitti niin mieltä. Kiitos tsempeistä, niitä edelleen tarvitaan silloin tällöin <3 Ihanaa loppukesää sinulle!

      Poista
  4. Myös minä muiden joukossa eksyin blogiisi eilen illalla aivan sattumalta. Luin postauksia pitkälle yöhön saakka ja kyyneleet valuivat poskille useaan otteeseen. Mahtavaa että kaiken surun keskellä olet jaksanut jatkaa omaa elämääsi ja päässyt siinä pitkälle eteenpäin. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä. Näitä tällaisia kommentteja on aina niin hullua lukea. Että olen onnistunut saamaan jollekulle jotakin fiiliksiä aikaan. Oli ne sitten iloa, surua tai mitä vaan. Ihanaa, että luit ja tunsit jotain <3 Kiitos, hyvää jatkoa myös sinulle!

      Poista
  5. Vaikka meidän tilanne on erilainen, pystyn samaistumaan niin sataprosenttisesti tuohon absurdiin tunteeseen kahdesta eri elämästä, kun välillä kaikki on hyvin ja sitten tulee se pam, joka läväyttää todellisuuden suoraan sisällesi.

    Hienosti sanottu myös tuo, ettei veden alle jäädä.

    Iloa ja niitä hyviä hetkiä sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin aivan omituinen fiilis? Niin hullua, että kaikki se todella tapahtui, ja tässä sitä vaan ollaan ja elellään. Välillä en meinaa uskoa, että se kaikki tosiaan tapahtui minulle, tässä elämässä, pari vuotta sitten. Ja välillä taas muistaa kaiken liiankin hyvin...

      Sitä täysin samaa myös sinulle <3

      Poista
  6. Kiitoksia <3
    Tämä aurinkoinen kesä on tullut jotenkin niin tarpeeseen. Valolla ja lämmöllä on ihmeellinen vaikutus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta. Valo ja lämpö ovat ihmeellisiä asioita. Itse ainakin huomaan, että nyt kun ilmat ovat jo viilenneet ja illat ovat pimeitä, on omatkin fiilikset vähän heitelleet sinne ja tänne... Mutta kai se siitä.

      Poista