Tyhjä asunto ja mieli

Viisi vuotta sitten, vuonna 2012 näinä päivinä muutin ensimmäistä kertaa pois kotikaupungistani. En ollut koskaan aiemmin asunut missään muualla, kuin siinä parin kilometrin säteellä. Kun tapasin N:n ja päätimme muuttaa yhteen, halusin ehdottomasti muuttaa hänen kotikaupunkiinsa. Olin nuori, kokematon ja innoissani. Odotin kaikkea sitä, mikä oli edessä. Odotin, että uusi kaupunki ja uudet tuulet muuttavat koko loppuelämäni. Niinhän ne tekivätkin. Kerroin muutosta vanhemmilleni vasta, kun olimme allekirjoittaneet vuokrasopimuksen. Olimme tunteneet N:n kanssa tuolloin vasta alle kolme kuukautta. Vanhempani eivät silti olleet huolissaan. Tai ehkä olivatkin, mutta eivät koskaan kyseenalaistaneet, varoitelleet tai estelleet. Olin ihan käsittämättömän luottavainen, että kaikki menee hyvin. Ehkä se johtui siitä, että olin niin nuori. Tai rakastunut. Olin molempia.

Tällä viikolla, tasan viisi vuotta myöhemmin, muutan siitä kaupungista pois. Uusi kaupunki ja uudet tuulet todella muuttivat koko loppuelämäni, mutta täysin eri tavalla, kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Muutan siitä kaupungista pois kaikki unelmat särjettyinä ja oikeastaan aika surullisena. Ei tämän pitänyt mennä näin. Vaikka viisi vuotta on toki pitkä aika nuoren ihmisen elämässä, tuntuu minusta, että olen todella vanhentunut ja kasvanut valovuosia enemmän. En ole enää lainkaan sama, kuin aiemmin. Toki olen näiden vuosien aikana muun muassa opiskellut itselleni uuden ammatin ja kasvanut sitäkin kautta, mutta kyllä kaikista suurin oppi on silti ollut, ettei mikään ole itsestäänselvää ja pysyvää. Ettei meillä ihan oikeasti ole mitään muuta kuin tämä hetki.

Katsoimme taannoin N:n äidin kanssa valokuvia N:n hautajaisten muistotilaisuudesta. Kuvat olivat aika karua katsottavaa. Joukko mustiinpukeutuneita, kalpeita ja ilmeettömiä ihmisiä. Ihmiset näyttivät kuvissa vain tyhjiltä kuorilta. Ja totesimme lähes yhteen ääneen, että kaikki kuvien henkilöt ovat vanhentuneet aivan valtavasti. Kuvien otosta oli vain puolitoista vuotta! Siinä ajassa olemme saaneet ilmeeseemme useita vuosia lisää. Näytin itsekin niin hirvittävän nuorelta tytöltä, hyvä jos tunnistin itseäni. Olen aina näyttänyt itseni ja muidenkin mielestä ikäistäni nuoremmalta. Enää en koe niin. Kun katson itseäni peilistä, näen pikemminkin vanhemmat kasvot, kuin 26-vuotiaan. Ehkä tämän kokemuksen takia en ajattele olevani mikään nuori tyttö enää. Kun ei tällainen kokemus kuulu nuorelle tytölle. En oikein osaa lokeroida mikä minä olen. Osa ajatuksistani on yhä kuin teinitytöllä enkä edelleenkään osaa hoitaa veroilmoituksia sun muita aikuisten juttuja ilman apua, mutta osa ajatuksistani on kuin eläkeläisellä. Sellainen pieni identiteettikriisi.

Muutto on saanut selvästi ajatukseni taas tähän. N on ollut mielessäni useammin, kuin normaalisti. Nyt se kaikki sitten todella on ohi. Kaikki huonekaluni on jo kannettu pois. Asunto on tyhjä. Niin kuin on mielikin. Huomenna menemme vanhempieni kanssa vielä siivoamaan asunnon ja sitten se on siinä. Sitten elämä N:n kotikaupungissa oli siinä. Haluan käydä huomenna vielä haudalla. Minulla on sellainen tunne, kuin menisin sinne viimeistä kertaa. Vaikka en takuulla mene, aion yhä käydä siellä vaikka matka onkin jatkossa pidempi eikä käyntejä tulisi vuodessa yhtä paljon. Mutta tunne pääni sisällä on silti sellainen, kuin tämä olisi viimeinen kerta. Tosi hassua ja omituista. Lähden hänen luotaan viimeistä kertaa toistamiseen.

Toivon sulle niin paljon hyvää

Eilen oli minun syntymäpäiväni. Täytin 26 vuotta. Tämä oli jo toinen syntymäpäivä, jonka vietin yksin. Tai en kai voi sanoa viettäneeni sitä yksin, kun aamupäivällä kävin shoppailureissulla vanhempien kanssa, sitten näin ystävääni kahvilassa ja loppuilta meni siskojen kanssa lentopallo-ottelussa. Mutta N ei ollut minun kanssani. Ja on tosi outoa, miten aika menee näin nopeasti. Minä olin 24-vuotias, kun N kuoli! Olin tosi nuori. Ei niin nuoren kuulu saada tällaista taakkaa.

Tavallaan ahdistaa tulla koko ajan vanhemmaksi, kun elämä ottaa vaan jatkuvasti takapakkia. Eihän tämä tilanne ole millään tavalla normaali 26-vuotiaalle ihmiselle. Teen osa-aikaista työtä vaatekaupassa, ja oman alan työpaikan saaminen tuntuu lähinnä mahdottomuudelta, kun minulla ei ole kyseiseltä alalta päivääkään työkokemusta. Olen muuttamassa jälleen kerran takaisin vanhempieni luokse. Parisuhteesta ei tietoakaan. En tiedä, miten ajauduin tähän. En todellakaan suunnitellut elämääni näin. Minun piti 26-vuotiaana elää ihan erilaista elämää.

Mutta voisi minulla mennä huonomminkin. Istuin eilen junassa ja konduktöörit tulivat tarkastamaan liput. Samassa vaunussa istui tyttö, jolla ei ollut lippua. Puheesta päätellen hän oli kännissä keskellä päivää ja vaatteetkin olivat likaiset. Tyttö aneli, että saisi jatkaa matkaa, kun hänellä ei ole yhtään rahaa ostaa lippua. Tytön jäädessä junasta pois tajusin, että minähän olin tuon kanssa samalla luokalla kymmenen vuotta sitten. Tyttö jäi asemalle kaivamaan tupakka-askia laukustaan ja minä jatkoin junalla matkaa. Silloin tajusin, että voisi mennä huonomminkin. Onneksi minä en koskaan ole antanut itseni lipua tuohon. Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa tämän elämän kanssa, olen silti huolehtinut koulusta ja töistä ja yrittänyt nähdä aina vähän pidemmälle. Ja aina olen jaksanut uskoa parempaan huomiseen.

Minun täytyy pitää itsestäni huolta. Minun täytyy hoitaa asiani kuntoon. Tällä viikolla aion kirjoittaa CV:ni ja työhakemukseni alusta alkaen uudelleen ja yritän saada niistä niin houkuttelevat, että minut kutsuttaisiin edes johonkin työhaastatteluun. Aion hakea kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiinkin työpaikkoihin. Soitin yhdelle välittäjälle huippupaikalla sijaitsevasta asunnosta, mutta se oli jo ehtinyt mennä. Mutta en lannistu. Soitan seuraavalle. Aion saada tämän elämän jonkinlaiseen järjestykseen.

Herättyäni tänä aamuna oli puhelimessani tämä viesti N:n siskolta. Tajusin, että kaikki läheiseni toivovat minulle vain hyvää. Minun täytyy toivoa sitä itsellenikin. Välillä harmittelen sitä, miten asiat lähtivät syöksykierteeseen N:n kuoleman jälkeen. Jos hän eläisi, olisimme ostaneet oman asunnon ja suunnittelisimme häitä ensi kesälle. Ajattelen liian usein, että kaikki epäonnistumiseni johtuvat siitä. Että sen takia muutan vanhemmilleni, sen takia en ole kunnon töissä, sen takia valmistuin huonoilla arvosanoilla... Mutta minä olen jo 26-vuotias ja minun on otettava vastuu omasta elämästäni. Vain minä itse voin siihen vaikuttaa ja tehdä päätöksiä ja valintoja. Ja nyt minä valitsen tästä päivästä eteenpäin olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni ja tehdä töitä oman hyvinvointini eteen. Minä toivon itselleni niin paljon hyvää, ja aion sen hyvän vielä saavuttaa.

Ajatuksia muutosta

Jos on mahdollista olla jostain asiasta samaan aikaan onnellinen ja surullinen, niin tämä muutto on kyllä sellainen. Fiilikset vaihtelevat ihan koko ajan. Nyt olen ollut täällä asunnollani monta päivää pakkailemassa. Kun olen muualla, en ikävöi tänne lainkaan. Kun tulen tänne, voisin itkeä ihan vaan siksi, etten tiedä oliko muutto sittenkään hyvä ratkaisu.

Olen asunut lähes koko elämäni pääkaupunkiseudulla. Muutin tähän pieneen Uudellamaalla sijaitsevaan radanvarsikaupunkiin N:n takia viisi vuotta sitten. Kaupunki tuntui silloin tosi pieneltä ja kaikki ihmiset tunsivat toisensa. Meni aikaa, että kaupunki alkoi tuntua hyvältä. Oikeastaan se alkoi tuntua hyvältä vasta sitten, kun sain rakennettua oman elämäni tänne. Työpaikka ja opiskelut ja sitä kautta ystävät. Siihen päälle avomies ja hänen perheensä, joka tuntui melkein omalta. Minulla oli loppujen lopuksi tässä kaupungissa ihan valtavasti. Koko elämä melkeinpä. Ei ihme, että aloin viihtyä.

Paljon ovat asiat muuttuneet. Nyt minulla on täällä enää yksi ystävä ja toki N:n perhe, mutta emme näe enää viikottain. Tämä kaupunki ei tunnu enää hyvältä. Tämä on niin pieni paikka, että työpaikkoja on vähän. Kesän ajan pääkaupunkiseutu tuntui taas niin paljon enemmän omalta. Kotoisalta. Kesän aikana kävin täällä kotona harvakseltaan, ja joka kerta ajattelin, ettei tämä ole enää koti. Tämä on asunto, jossa on kaikki tutut huonekaluni ja muut tavarani, mutta ihan kuin täällä ei enää asuisi kukaan. Tämä ei ole enää koti.

Niinpä minä irtisanoin tämän kämpän. Sen jälkeen oli hassua tulla tänne. Kun astuin ovesta sisään, ensimmäinen ajatus oli että "mitä ihmettä menin tekemään?". Pidin tästä asunnosta ihan valtavasti. Sijainti on ollut minun tarpeilleni ehkä kaupungin paras. Kylpyhuone on kiva ja tässä on melko iso vaatehuone. Yksiöksi tämä on niin tilava, että sain tänne mahtumaan meidän ison sohvan sekä sängyn. Yhtäkkiä tulikin paniikki, etten haluaisi sittenkään luopua tästä. Huoli, löydänkö enää mistään yhtä viihtyisää asuntoa. Tämä on ollut kuitenkin ensimmäinen asunto, jossa olen asunut yksin. Tämä oli pohja ja tukikohta, kun aloin rakentaa ihan omaa elämääni palanen kerrallaan alusta.

Ja se kaikista suurin surun aihe, mikä muuttoon liittyy. Minä jätän N:n tänne. Tästä asunnosta on kävelymatka N:n haudalle ja minut todellakin rikkoo ajatus, etten tulevaisuudessa asu enää näin lähellä häntä. Eikä pelkästään se hauta. Kun muutan pois, on tämä ajanjakso tässä kaupungissa lopullisesti ohi. Sitten kaikki on ohi minun ja N:n yhteisestä elämästä. Täällä asuessani olen jotenkin saanut pidettyä hengissä N:n perintöä, sillä en olisi koskaan muuttanut tähän kaupunkiin ilman häntä. Kun olen asunut täällä yksin, on N tietyllä tavalla silti vaikuttanut elämääni. Kun muutan pois, olen taas yhden askeleen kauempana hänestä ja kaikesta yhdessä kokemastamme. Vaikea selittää. Vaikka asuisin Kiinassa, ei se poistaisi yhteisiä vuosia N:n kanssa. Mutta silti tuntuu haikealta ja vaikealta jättää taakse tämä kaupunki, meidän yhteinen kaupunkimme ja vuodet täällä. Kun joku on aiemmin kysynyt asuinpaikkaani ja olen sen kertonut, on jatkokysymyksenä tullut aina se, miten olen oikein päätynyt tähän kaupunkiin. Ja olen vastannut, että miehen takia. Tästä eteenpäin kukaan ei enää kysy. Enkä minä kerro. Ihan kuin näitä viittä vuotta ei ikinä olisi ollutkaan.

Sänkyni yläpuolella on taulu, johon olen kerännyt mustavalkoisia kuvia tärkeistä ihmisistä ja ihanista hetkistä. Kun nyt tätä postausta kirjoittaessani katselen noita kuvia, en voi olla mitään muuta kuin onnellinen, että päädyin aikoinaan tähän tuppukylään. Sain täältä loppujen lopuksi aivan ihania ystäviä. Tässä kaupungissa on koettu huikeita hetkiä. Tylsiä luentoja koulussa, opiskelijabileitä, hauskoja iltoja työkavereiden kanssa, ihania vakiasiakkaita työpaikalla, yökyläilyjä, kuntosalikäyntejä, shoppailureissuja. Tämä kaupunki otti paljon, mutta ehkä lopulta antoi enemmän. Olen niin kiitollinen, että minulla oli aikanaan rohkeutta muuttaa tänne. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi tehnyt tätä viiden vuoden reissua, vaan asunut koko tämänkin ajan tutussa lapsuuden kaupungissani. Joskus pitää ottaa riskejä. Tämä riski kannatti, olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että kannatti. Ja nyt tiedän, että on hyvä ratkaisu muuttaa pois. Vaikka se kuinka haikealta tuntuukin. Nyt vain sydän sanoo niin. Ainahan tänne pääsee takaisin, jos niikseen tulee.

Jotain uutta. Ja vanhaa.

En edes muista, milloin olen kirjoitellut viimeksi. Ja mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut!

Suurimpana asiana on varmaan se, että irtisanoin asuntoni. Kolmen viikon päästä en enää asu minun ja N:n kotikaupungissa. Olin kypsytellyt asiaa jo jonkin aikaa mielessäni. Tiesin, etten halunnut enää jäädä siihen kaupunkiin. Lopullisen päätöksen tein kuitenkin hyvin pikaisesti asiaa sen pidemmälle miettimättä. Minulla ei ole tiedossa uutta asuntoa, mutta jos en ehdi sellaista löytää, muutan taas jälleen kerran vanhempieni nurkkiin. Väliäkös tuolla, olen joutunut muuttamaan takaisin kotiin aiemminkin. Ja nyt olen taas koko kesän viettänyt siellä. Helposti voin olla vielä kuukauden tai pari.

Uusia tuulia on tuonut myöskin autokoulu! Aloitin pikkusiskoni kanssa yhtäaikaa autokoulun. Suunnittelimme aikanaan N:n kanssa että hän olisi opettanut minut ajamaan, mutta se oli ikuisuusprojekti, jota emme koskaan ehtineet aloittaa. Nyt päätin, että on aika aloittaa autokoulu, tai en tule tehneeksi sitä ikinä. N olisi minusta hurjan ylpeä. Mutta kyllä hän varmaan nauraisi ja pyörittelisi päätään, jos olisi näkemässä minun säälittävät ajoyritykseni. Nyt toivoisin, että kun N alkoi jaaritella kaiken maailman autoihin liittyviä juttujaan, olisin jaksanut kuunnella hieman tarkemmin. Niistä olisi saattanut olla jotain hyötyä. Ajotunnit ovat olleet äärimmäisen mukavia, koska opettajanani on mies, jonka opetustyyli perustuu lähinnä vitsailuun ja sarkasmiin. Ainakin on saanut nauraa ihan hulluna. Eikä naurua voi koskaan olla elämässä liikaa.

Lisäksi kävin kampaajalla leikkaamassa aika pitkän pätkän hiuksista pois ja laittamassa uutta väriä. Ihanaa nähdä peilistä vähän freshimpi ilme, kun on ollut sama hiustyyli jo monta vuotta.

Töiden suhteen ei ole vielä mitään uutta kerrottavaa, mutta onneksi sain jatkaa kesätyöpaikassani siihen asti, että löydän oman alan hommia.

Tavallaan haluaisin jo tosi paljon, että elämäni olisi jollain tavalla vakaampaa ja ettei se muuttuisi jatkuvasti. Haluaisin työn, jossa olla pidempään ja asunnon, josta en muuttaisi vuoden päästä pois. Eihän elämää toki voi suunnitella kovin pitkälle, koska mitä vaan voi tapahtua, mutta edes teoriassa jonkinlainen ennustettavuus olisi ihan kiva. Ihmiset niin kovin usein valittavat arjesta ja siitä, miten asiat ovat aina samalla tavalla, elämä on tylsää eikä lainkaan yllätyksellistä. Minä alan jo kaivata sitä tylsää arkea. Sitä, että kaikki tavarani ovat yhdessä paikassa, eikä tarvitsisi elää tällaista matkalaukkuelämää. Sitä, ettei tarvitsisi reissata kahden kaupungin välillä. Sitä, että olisi taas paikka, joka tuntuisi kodilta.

Loppuja ja alkuja

Kesä on ohi. Siitä ovat merkkinä kylmät aamut sekä illat, jotka ovat jo pimeitä ja viileitä, kun pääsee iltavuorosta kotiin. Tuoksuu syksyltä. Eikä se oikeastaan ole edes paha asia. Alkusyksy on ehdottomasti lempivuodenaikojani. Yhtenä päivänä töissä järjestellessäni viimeisiä alennuksessa olevia kesätoppeja ja -shortseja tajusin kaipaavani jo syksyä. On ollut ihanaa kaivaa kuormasta viininpunaisia ja harmaita neuleita ja laittaa työpaikka syksyisen näköiseksi.

Viikon päästä kesätyöni on ohi. Viikot siellä menivät nopeasti. Nyt on käynnissä jälleen kerran työnhaku. Olisi jo korkea aika päästä oman alani hommiin. Harmittaa silti lähteä niin kivasta työpaikasta, jossa on tutustunut ihaniin tyttöihin ja oikeasti viihtynyt.

Tuntuu, että elämässäni on viime aikoina ollut enemmän loppuja kuin alkuja. Moni asia on loppunut, mutta tuntuu, etten ole saanut tilalle mitään. Olen sulkenut ovia, mutten avannut uusia. Olen kuin jossain välitilassa. Odottamassa. En edes tiedä mitä. Toivoisin uusia juttuja tapahtuvaksi. Toivoisin jotain hyvää tapahtuvaksi.

Toivottavasti tämä syksy on hyvä. Yleensä syksy on uuden alkua, joten ehkä loppuvuosi vielä tuo mukanaan jotain kivaa. Jotenkin haikeaa luopua kesästä, vaikka odotankin syksyä. Hassu fiilis. N:kin on ollut mielessäni tosi paljon viime viikkoina. Olen miettinyt, mitä hän ajattelisi nykyisestä elämästäni ja tekemistäni valinnoista. On ihan kamalan kova ikävä. Näin sattumalta yhtenä päivänä töissä vanhan luokkakaverini, jota en ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Vaihdoimme kuulumiset. Hän oli mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Minun saavutuksistani näiden vuosien aikana ei ole jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Tuntuu, että joudun välillä selittelemään elämääni ja asioitani. Miksi olen näin vaatimattomassa työpaikassa enkä oman alan töissä, miksi en seurustele, miksi "asun" vanhemmillani ja miksi ylipäätään olen muuttanut niinkin pieneen kaupunkiin, kuin missä asuntoni on. Ei sitä ehkä tarvitsisi selitellä. Mutta en todellakaan voi olla erityisen ylpeä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, kun vertaan itseäni ikätovereihin.

Ehkä pitäisi useammin muistuttaa itseään, että minä olen kuitenkin jäänyt leskeksi ja siinä elämäntilanteessa suorittanut ammattikorkeakoulun loppuun. Sitä ei kovin moni minun ikäiseni voi sanoa tehneensä. Minun saavutukseni ovat toki aika erilaisia ja kovin pieniäkin verrattuna ikäisiini, mutta ne ovat ikiomiani, minun voimillani ja työlläni saavutettuja asioita.

Ja pitäisi myös muistaa, että N:n kuolema oli elämäni toisen osan alku. Harvoin hyvässä kirjassakaan on hurjia juonenkäänteitä heti ensimmäisillä sivuilla. Pitäisi vain muistaa hengittää, nauttia elämästä ja antaa asioille aikaa tapahtua.

Puolitoista vuotta

Tänään on kulunut puolitoista vuotta siitä, kun N kuoli. Se on loppujen lopuksi pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. En silti osaa hahmottaa ajankulua kunnolla. Puolitoista vuotta sitten sairaalassa vietetyt hetket tuntuvat samaan aikaan eiliseltä ja valovuosia sitten koetuilta. Enemmän ehkä kuitenkin eiliseltä. Muistelimme taannoin ystävieni kanssa yksiä tupareita, joita vietettiin vain kymmenen päivää ennen N:n kuolemaa. Minusta tuntuu, että niistä on iäisyys. En muista yksityiskohtia tarkasti, en muista paikalla olleita ihmisiä. Kymmenen päivää siitä minun elämäni muuttui lopullisesti. Ja sen muistan viimeistä yksityiskohtaa myöten. En koskaan unohda päivää, kun lääkäri kehotti kaikkia istumaan alas ja etsi sen jälkeen itselleenkin tuolin. Kun ihmisiä kehotetaan istumaan alas, ei voi olla tiedossa hyviä uutisia.

Puolentoista vuoden aikana olen miettinyt häntä joka ikinen päivä. Toisinaan mietin häntä ihan tietoisesti ja tarkoituksella. Alan muistella ja miettiä ja katselen kuvia. Joskus hän tulee ajatuksiini huomaamatta. Jokin asia muistuttaa hänestä ja hän käy mielessäni lyhyen hetken ajan. Hänen miettiminen ei kuitenkaan yleensä enää ole mitään itkemistä ja parkumista. Saatan hymyillä, kun muistelen meidän yhteisiä juttujamme. Olen niin kiitollinen, että hän oli osa elämääni.

Tänään olen selaillut valokuvia hänestä ja muistellut kaikkia ihania hetkiä. Yhteisiä ulkomaanmatkoja. Sitä, kun Turkissa ollessamme pieni kissanpentu kiipesi hänen syliinsä eikä olisi halunnut millään lähteä. Sitä, miten hän rakasti vanilijajäätelöä ja kinuskikastiketta. Sitä, kun hän tuli usein iltavuoroni jälkeen hakemaan minut töistä ja saatoimme ajaa Mäkkärin kautta kotiin. Sitä, kun muutimme yhteen, ja hänen äitinsä sanoi olevansa niin onnellinen, että N on löytänyt minut.

Puolitoista vuotta sitten mietin, että tästä ei voi ikinä selvitä. Nyt totean, että kyllä voi. Ei menetyksen yli ikinä pääse, ja siksi välttelenkin jatkuvasti termiä "päästä yli". Ei menetyksen ja surun yli voi päästä, koska on mentävä sen läpi. Nämä puolitoista vuotta ovat taatusti olleet elämäni vaikeimmat, mutta ilonhetket ovat tuntuneet entistä suuremmilta ja merkityksellisimmiltä. Minulla on ikävä joka päivä, mutta en voi jäädä ikävän ja surun jalkoihin. Minun tehtäväni on elää. Surun alussa ainoa tehtävä on selvitä päivästä toiseen. Ei tarvitse jaksaa mitään muuta, kuin hengittää. Mutta jossain kohtaa selviytyminen muuttuu elämiseksi. Hiljalleen sitä ei enää pelkästään selviydy ja taistele päivästä toiseen, vaan oikeasti jo elää. Sen haluaisin sanoa jokaiselle, joka on vasta surupolkunsa ensimetreillä. Sinä selviät, kuten minäkin tein.

Eniten vituttaa kaikki

Perjantai oli pitkästä aikaa oikein todella huono päivä. Kaikki ärsytti. Se, että aamulla kun lähdin töihin, satoi kaatamalla vettä. Vaatteet aivan likomärät. Töistä päästyäni paistoi kuitenkin aurinko, ja jouduin loppupäivän kulkea ruma ja hiostava sadetakki päällä. Ärsytti työkaveri ja asiakkaiden typerät kysymykset ja äidin tylyt vastaukset viesteihin. Ärsytti katsella terassilla istuvia ihmisiä viettämässä perjantai-iltaa, kun itse jouduin lauantainakin töihin. Vitutti aivan kaikki. Kaverin hyvät uutiset, se että valitsin bussissa juuri sen puolen, jossa paistoi aurinko suoraan silmiin, se että olen alkanut taas kiroilla hirveästi, se että N on kuollut, se että puhelimen laturi ei toiminut kunnolla, se että laitoin huonot kengät töihin ja sekin että valitan aivan pienistä.

Rakastan istua bussissa. Aiemmin työmatkaani meni kävellen 10 minuuttia, joten oli hieman tottumista siihen, että kesätyöpaikkaani matka kestää vuorokaudenajasta riippuen lähemmäs tunninkin. Mutta enää se ei haittaa minua. Bussissa istuminen on minulle omaa aikaa, jolloin voin rauhoittua, kuunnella musiikkia ja vain ajatella. Minusta on ihanaa asua kesä tässä lapsuuden kotikaupungissani. Rakastan matkustaa bussilla näitä tuttuja katuja ja katsella ihmisiä. Silloin pääsee uppoutumaan sellaiseen omaan kuplaan, johon kukaan muu ei pääse ja jossa on kaikki hyvin.

Tuolloin perjantai-iltana bussimatka työpäivän päätteeksi teki todellakin hyvää. Sai vain istua alas, olla hiljaa ja miettiä, mikä nyt oikeasti on huonosti. Ja tulla siihen tulokseen, että ei mikään. Ei niin mikään. Kaikkihan on ihan hyvin. Mietin siinä istuessani myös, että tällaisia vitutuspäiviä on nykyään itse asiassa todella harvoin. Lyön vaikka vetoa, että ennen N:n kuolemaa vitutuspäiviä oli useammin. Taisin olla silloin sellainen, että pienetkin asiat ärsyttivät. Ihan pienestä asiasta saattoi mennä loppupäivä pilalle. Asiat ovat siinä mielessä muuttuneet tosi paljon. Tottakai minä edelleen ärsyynnyn milloin mistäkin, mutta juuri mikään ei tunnu enää niin isolta jutulta kuin aiemmin. Ja kyllä on edelleen päiviä, kun aivan kaikki vituttaa. Kuten tuo perjantai. Oli kuitenkin jotenkin avartavaa tajuta, ettei minulla oikeasti ole nykyisin huonoja päiviä juuri koskaan. Ehkä se juuri siksi tuntui niin maailmanlopulta, kun se ei ole arkipäivää enää nykyään.

Juuri nyt minua ei enää vituta mikään. Melkein hävettää lukea tuota listaa asioista, jotka vituttivat perjantaina. Maailman naurettavin lista. Jos tuossa on elämäni eniten ärsyttävät asiat, taidan olla ihan saakelin onnekas ihminen.

Kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta

Minulla on ikävä. Ikävä ihan kaikkea sinussa. Minulla on ikävä nauruasi. Sitä, kun oikein purskahdit nauruun. Muistan yhden illan, kun olimme asuneet yhdessä vasta muutaman päivän. Katsoimme sängyssä peiton alla hauskoja Youtube-videoita ja nauroimme yhdessä vedet silmissä. Sitä minulla on ikävä. Ikävöin arkea kanssasi. Ihan oikeasti arkea, tiistai-iltoja ja jauhelihakastiketta. Sen ottaisin takaisin empimättä. Sinun kanssasi oli turvallista ja pystyin luottamaan siihen, että olet kanssani vielä vuodenkin päästä. Jos se vaan sinusta olisi ollut kiinni. Nyt en pysty edes sanomaan, missä kaupungissa asun kuukauden päästä. Kaipaan sitä vakautta, joka minulla kanssasi oli. Kaipaan sitä, kuinka ihanasti puhuit minulle. En ole koskaan tuntenut itseäni niin kauniiksi, kuin sinun kanssasi, koska sinä puhuit minusta nätisti. Kehuit ja puhuit niin, että uskoin kaikki kauniit sanasi minusta.

Minulla on huono omatunto, koska olen käynyt haudallasi niin harvoin. Vaikka tiedän, ettet pahastu siitä. Minusta vain tuntuu, että täytyisi käydä siellä useammin. Aion parantaa tapani. Haluaisin ostaa sinne jonkun tosi hienon ja erikoisen hautakynttilän, mutta marketeissa myydään vain tylsiä ja tavallisia. Sinä ansaitsisit jotain erilaista. Viimeksi haudalla käydessäni siellä oli hienoja liilanvärisiä pitkävartisia kukkia. Äitisi oli varmaan vienyt ne sinne. Kenenkään muun haudalla ei ollut niin kauniita kukkia.

Tajusin tänään, että kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta. Ne kertoivat sinusta niinäkin hetkinä, kun kävin treffeillä muiden miesten kanssa tai kuvittelin olevani ihastunut. Sinä olet siltikin se suurin rakkauteni. Olit ja tulet olemaan.

Tuntuu että maailmassa on niin paljon, josta sinä jäät paitsi. Et koskaan tule näkemään vanhempiesi uutta kesämökkiä. Se näyttää tosi hienolta valokuvissa. Olisit osallistunut innokkaasti mökin rakennukseen, jos vielä eläisit. Mökkipaikan nimessä sattuu olemaan minun nimeni. Äitisi sanoi, että paikan nimeä ajatellessaan hän muistaa aina minut ja sinut. Se on jotenkin surullista. Hän muistaa sen, että me emme koskaan päässeet viettämään kesäpäiviä sinne mökille.

Etkä sinä nähnyt kun minä valmistuin koulusta. Tai en minä tiedä, ehkä näitkin sen jostain pilvesi reunalta, mutta et ollut viettämässä sitä päivää kanssani. Sinä olisit ollut todistuksestani ylpeä, vaikka itse en osannut olla. Se päivä oli yksi koko vuoden onnellisimmista. Ihanamman siitä olisi tehnyt vain se, että sinä olisit saanut olla mukana. Onneksi äitisi oli kuitenkin paikalla juhlissani. Se oli minulle hirvittävän tärkeää. Sinun perheesi on minulle kuin oma. Tajusin sen vasta sen jälkeen, kun sinua ei enää ollut.

Kunpa olisit tässä. Kunpa olisit tänä iltana tässä, että saisin nukahtaa sinun viereesi. Edes yhden kerran vielä. Vaikka minulla menee ihan hyvin ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, ei se poista ikävää. Ei se poista sitä, että osa sydämestäni kuuluu yhä sinulle. En voi vieläkään uskoa, että olet todella poissa. Näin viime yönä unta, jossa olit elossa ja olimme tämän koko ajan pitäneetkin vain taukoa seurustelusta. Unessa päätimme jatkaa yhdessä. Kunpa se olisikin niin. Kunpa kaikki olisikin niin helppoa. Kunpa sinä vain yhtäkkiä tulisit takaisin. 

Minä rakastan sinua, N. Sinuun minä jään.

Töitä ja ystäviä

Pitkästä aikaa blogin parissa. Tuli vain yhtäkkiä tunne, että haluan päästä kirjoittamaan. En oikeastaan edes tiedä mistä. Ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Asutamme pikkusiskoni kanssa kahdestaan vanhempieni omakotitaloa muun perheen lomaillessa ja käyn töissä. Siinä se. Ei mitään sen kummallisempaa.

Mutta voi että, se riittää. Töihin on tosi kiva mennä. Työ itsessään on ehkä maailman helpointa eikä vaadi minkäänlaista ajatustyötä tai erityistä taitoakaan, mutta viihdyn silti. Töissä en ole kertonut kenellekään taustastani. En salaile sitä, mutta kukaan vain ei ole kysynyt seurustelenko, jolloin voisi olla luontevaa kertoakin. Välillä on oikeastaan kivaa olla seurassa, joka ei tiedä minusta kaikkea. Minä olen ihan vain 25-vuotias S, kesätyöntekijä. En ole leski tai se tyttö jonka mies kuoli tai maailman säälittävin ihminen. Nykyään koen itsekin olevani paljon muuta. Se ei ole asia, jota kertoisin ensimmäisenä itsestäni. Se on osa menneisyyttäni ja osa minua maailman tappiin saakka, mutta se ei ole kaikki mitä minä olen. Siltikin se tieto määrittelee minut hyvin pitkälti ihmisten silmissä. Ainakin tuntuu siltä. Töissä on kivaa, kun työkaverit eivät yhtään suodata sanomisiaan tai käyttämiään sanoja minun kohdallani. Jos he tietäisivät kaiken, he ehkä puhuisivat varovaisemmin eivätkä ehkä käyttäisi kuollut-sanaa niin herkästi. Minusta on aika kivaa olla heidän silmissään ihan tavallinen tyttö.

Selasin juuri iltani kuluksi läpi kaikki Instagram-kuvani. Aloin käyttää kyseistä sovellusta viikko N:n kuoleman jälkeen. Sieltä löytyykin melkoinen läpileikkaus kuluneesta reilusta vuodesta. Kuvien katselusta tuli hyvä olo. Viimeiseen vuoteen on loppujen lopuksi sisältynyt niin hauskoja hetkiä. Useita matkoja, perheen kanssa vietettyä aikaa, onnistumisia ja naurua. Kesän aikana olenkin yrittänyt nähdä ystäviäni mahdollisimman paljon, sillä heidän kanssaan vietetty aika on minulle tosi tärkeää.

Kuulun Facebookissa Nuoret lesket -ryhmään, jossa keskustellaan paljon puolison kuoleman jälkeisistä ystävyyssuhteista. Moni kertoo, että ystävät ovat hylänneet täysin. Kukaan ei pidä yhteyttä, kutsuja kylään ei enää tule eikä apua tarjota. Se tuntuu tosi surulliselta. Ja se saa minut olemaan entistä kiitollisempi siitä, kuinka minun ystäväni ovat pysyneet vierellä. Minua on alusta asti kutsuttu mukaan juttuihin ja tapahtumiin, lähetelty viestejä ja kysytty kuulumisia. Vaikka N:n kuolema ajoi ystävänikin täysin ennenkokemattomaan tilanteeseen, he eivät hylänneet minua. Se ei ole itsestään selvää. Koen olevani siinä suhteessa todella onnekas. Ja aika monessa muussakin suhteessa totta puhuakseni. Miten miehensä menettänyt tyttö voi ajatella olevansa onnekas? En tiedä, en todellakaan, mutta onhan minulla herranen aika sentään asiat ihan pirun hyvin. Välillä täytyy ihan pysähtyä miettimään, kuinka paljon hyvää minä omistan. On taas kerran tosi hyvä mieli.

Eteenpäin

"Hei mihin tää bussi oikeen olikaan menossa?"
"Emmä tiiä. Eteenpäin."

Kuuntelin kahden humalaisen miehen keskustelua bussissa sunnuntaiaamuna kello kolmen aikaan ja naurahdin. Minun elämääni voisi kuvailla juuri noin. Ei aavistustakaan minne olen matkalla, mutta eteenpäin. Mies suhtautui jotenkin niin huolettomasti siihen, ettei hänellä ollut mitään aavistusta, minne bussi on menossa. Minun tulisi ottaa hänestä mallia, eikä suotta olla huolissaan ja stressaantunut elämäni päämääristä tai niiden olemattomuudesta.

Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Aika hyvää, sanoisin. Olen aloittanut uudessa kesätyöpaikassani ja olen siitä tosi iloinen. Paikka on mukava, työporukka siellä on tosi hauska ja olen tähän asti viihtynyt todella hyvin. Vaikka tulen olemaan siellä vain muutaman kuukauden, haikeus varmasti iskee, kun joudun syksyllä lähtemään. Työ on ehdottomasti tehnyt hyvää. Minulle on kaikista parasta, että on jonkinlaista rytmiä elämässä ja jokin syy nousta aamulla sängystä. Tekee hyvää nähdä ihmisiä ja touhuta jotakin. Kesä menee oikeastaan kokonaan töissä, mikä tosin ei haittaa lainkaan. Kevään aikana matkustelin ihan tarpeeksi, kun oli reissua Floridaan ja Rodokselle, joten nyt voi ihan hyvin keskittyä johonkin muuhun. Muutaman viikon päähän on tosin varattu risteily ystäväni kanssa, jota odotan jo paljon.

"Asun" tämän kesän vanhemmillani. Kesätyöpaikkani on täällä, joten minun on helpompi kulkea sinne vanhempieni luota. Käyn toki silloin tällöin kotonakin hakemassa vaatteita ja katsomassa postin, mutta suoraan sanottuna minulla ei juuri ole syitä mennä sinne. Siinä kaupungissa ei ole enää juuri mitään minulle. Kaikki hyvä mitä on ollut, on poissa. Oli aika, kun minulla oli siellä avomies, koulu, työpaikka ja monen monta ystävää. Kaikki ovat hiljalleen kadonneet. Mies on kuollut, koulu loppunut, työpaikasta olen irtisanoutunut ja kaverit ovat yksi kerrallaan muuttaneet pois. Tajusin hetki sitten, etten halua asua siellä enää. Olen viihtynyt täällä vanhassa kotikaupungissani nyt paljon paremmin, koska tämä on minulle aina koti. Toivon löytäväni syksyllä oman alani työpaikan jostakin täältä läheltä.

Olen viihtynyt vanhemmillani erityisen hyvin myös siksi, että siskoni palasi juuri takaisin vaihdosta Yhdysvalloista. En edes tajunnut, kuinka paljon olin kaivannut yhteistä aikaa sisarusteni kanssa. Kuinka ihanaa onkaan ollut taas istua porukalla jonkun meistä huoneessa iltaisin ja naureskella hölmöille jutuille. Se on tehnyt minut valtavan onnelliseksi viimeisen viikon aikana.

Tämä kesä muistuttaa minua viime vuodesta. Asuin silloinkin vanhempieni luona puolisen vuotta, ennen kuin vuokrasin oman asunnon. Muistot ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka paljon olen vuodessa mennyt eteenpäin. Olenhan minä nyt hyvänen aika edistynyt ihan valtavasti! Olen pääni sisällä ihan eri ihminen, kuin viime kesänä. Vaikka pohdinkin ihan samoja asioita kuin silloin. Mihin kaupunkiin haluaisin asettua ja mitähän sitä tekisi työkuvioiden kanssa. Mutta tämä kesä on sisältänyt paljon vähemmän kyyneliä kuin edellinen. Eteenpäin on menty. Ilman määränpäätä, mutkaisia ja kuoppaisia polkuja, välillä ylinopeutta ja toisinaan ryömien, mutta suunta on aina ollut sama.

Eteenpäin.

Hiton juhannus

Mikä on se syy, että minun avomieheni piti kuolla? Minkä takia niin kävi juuri minulle?

Juhannus tuo mieleen paljon muistoja hänestä. N oli niin juhannusihminen. En ole pitkään aikaan ollut surullinen, mutta tänään on kyllä ollut haikea päivä. En voi uskoa, että tämä on jo toinen juhannukseni ilman häntä! Miten aika voi mennä näin nopeasti? Vaikka aikaa on kulunut jo vuosi ja neljä kuukautta, tuntuu yksin olo tosi pahalta. En edes tiedä, onko tuo aika vähän vai paljon. Juuri nyt en ole ihan varma, olenko päässyt siinä ajassa pitkälle vai olenko jossain syvässä kuopassa edelleen.

Minulla ei ole mitään suunnitelmia juhannukseksi. Istun yksin kotona. Minulla ei ole yhtään mitään eikä yhtään ketään juuri nyt. Nyt on hetki, kun kaipaa parisuhdetta. Voisi lähteä yhdessä mökille tai järjestää festarireissun tuttavapariskuntien kanssa. Sinkkuna tämä on tosi hankalaa. Lähes tulkoon kaikki kaverini seurustelevat ja heillä on ihan omat kuvionsa juhannuksena. Ja minä en niihin kuvioihin kuulu. Olen vain seurannut sosiaalisen median kautta, miten muut viettävät juhannusta. Istunut kotona yksin ja katsonut ruudun läpi onnellisten ihmisten hauskanpitoa. Minun täytyy olla maailman säälittävin ihminen. Kukaan muu parikymppinen ei istu juhannuksena yksinään kotona. Nyt tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka sellaista oloa ei ole ollut tosi pitkään aikaan. Antaisin nyt mitä vain, että N olisi elossa ja saisin olla hänen kanssaan mökillä. Vaikka minä en edes pidä mökkeilystä! Silti tekisin sitä nyt kaikista mieluiten.

Ehkä lähden huomenna vanhemmilleni. Eihän tästä tule muuten yhtään mitään. Yksikään sisaruksistani ei tosin ole kotona, mutta juuri nyt tuntuu, että mikä tahansa ihmiskontakti on parempi, kuin olla yksin. En edes ymmärrä, miksi teen tästä juhannuksesta niin ison numeron. Eihän minua ahdista muutkaan päivät tai viikonloput, kun olen yksin kotona! Miksi tämä sitten on niin eri asia? Ehkä juuri siksi, että tiedän kaikkien muiden viettävän tätä juhlaa rakkaidensa kanssa. Nyt ehkä korostuu se, etten minä kuulu mihinkään eikä kukaan kaipaa minua mihinkään. Saisi jo mennä koko juhannus! Eiköhän ensi viikko ole taas paljon parempi.

Viimeinen mökkijuhannus yhdessä, kaksi vuotta sitten. Niin kova ikävä...

Valmis

Tasan viisi vuotta sitten tänäpäivänä tapasin N:n ensimmäistä kertaa. Se oli se yön yli kestävä Tallinnan risteily. Muistan itse asiassa tasan tarkkaan mitä minulla oli päällä silloin. Farkkushortsit ja musta pitsinen paita. Muistan tarkasti myös N:n päällä olleet vaatteet. En ole säästänyt kovinkaan montaa N:n vaatetta muistoksi, mutta tuona iltana päällä ollut t-paita on minulla tallessa. Hassua, miten välillä yksikin ilta voi muuttaa koko loppuelämän. En olisi silloin arvannut, mihin se ilta minut vie.

Nyt viisi vuotta myöhemmin, tänään, minä valmistuin ammattikorkeakoulusta. Ilman sitä risteilyä en olisi nyt tässä. En valmistuisi tästä nimenomaisesta koulusta tälle tietylle alalle, näiden tiettyjen ihmisten kanssa.

Opiskelu oli elämäni ihaninta ja kamalinta aikaa. Näissä kolmessa vuodessa on tapahtunut enemmän kuin koko muun elämäni aikana. Koulun aloitus oli ihanaa aikaa, koska sain niin paljon uusia kavereita. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut N:n kotikaupunkiin, jossa minulla ei ollut omia kavereita lainkaan. Se oli ihan paras juttu koulussa! Samojen tyttöjen kanssa olen viihtynyt ihan ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Yhdessä olemme käyneet monissa opiskelijabileissä ja risteilyillä, jotka ovat olleet opiskelijaelämän parasta antia. Vuoden opiskelun jälkeen N kosi minua, mikä teki minusta maailman onnellisimman tytön. Toisena kouluvuotena, puoli vuotta kosinnan jälkeen, tapahtui se pahin. En ole koskaan ollut niin rikki. Mutta siitäkin on joten kuten selvitty. Voisin sanoa, että koulu on ollut jopa suuressa osassa selviytymistarinassani. Koulu on antanut muuta ajateltavaa ja tuonut niitä kaivattuja arkirutiineja. Ja ne koulukaverit. Tämä viimeinen kouluvuosi on ollut oikeastaan jo aika hyvä. Roppakaupalla onnellisia hetkiä.

Mutta se, että valmistun tänään puoli vuotta etuajassa, on ollut melkoisen taistelun takana. Ei ollut helppo tie. Ei tehty helpoksi minun opiskeluani. Mutta minä tein sen! Nyt minä olen valmistunut ja saanut itselleni toisen ammatin. Kaiken tämän jälkeen. Menee varmaan hetki ymmärtää tätä kaikkea. On tosi haikea olo. Ja samaan aikaan olen tosi ylpeä itsestäni. En ole ylpeä arvosanoistani, jotka eivät todellakaan ole loistavia, mutta voiko tämän kokemuksen jälkeen sellaista edes olettaa? Olen tehnyt aika hienon työn lyhyessä ajassa, enkä itse sitä varmaan vielä edes ymmärrä. N olisi minusta tosi ylpeä. Ehkä se on se syy, miksi halusin niin kovasti saada kouluhommat pakettiin ja valmistua tänään. N:n takia en luovuttanut kertaakaan. Tänään olen valmis ja onnellinen.

Sopivasti onnellinen

Palasin pari päivää sitten kotiin Rodokselta. Takana on täydellisesti onnistunut tyttöjen reissu. Nautin jokaisesta hetkestä. Okei, en ehkä toisen lomapäivämme järkyttävästä krapulasta, mutta sekin kertoi vain hulvattoman hauskasta illasta. Aurinko paistoi kuumasti, merivesi oli kirkasta, ruoka hyvää ja yöelämä villiä. Juuri sitä, mitä lähdimmekin hakemaan. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin paljon.

En ole ihan varma, olisinko koskaan kokenut tätä reissua, jos N vielä eläisi. Vaikka olen joutunut luopumaan N:n kuoleman myötä paljosta, olen sen jälkeen saanutkin paljon. Olen saanut takaisin elämääni pari ystävää, joiden kanssa tiet olivat jo lähteneet erilleen. Ja olen saanut ihania matkoja, risteilyjä ja illanviettoja tyttöporukalla. Olen niistä niin kiitollinen! Olen kiitollinen ihmisille, jotka eivät ole jättäneet minua yksin.

Täydellinen lopetus matkalle oli, kun viimeisenä päivänä aamupalapöydässä katsoin netistä opintosuoritusotteeni, ja sinne olivat ilmestyneet kaikki mahdolliset opintopisteet. "Tutkinnosta puuttuu 0 opintopistettä". Nyt minä olen todella käynyt ammattikorkeakoulun. Kaikki on tehty. Kaikki kurssit ja harjoittelut ja opinnäytetyöt. Kaikki. Nyt se on ihan konkreettista. En voi uskoa, että tein sen. Nyt vain odottelemaan valmistujaisjuhlia, joita vietän parin viikon päästä.

Ainiin, juuri ennen reissuun lähtöä sain kuulla saaneeni kesätyöpaikan! Sen suhteen putosi melkoisen suuri taakka harteilta. Työpaikka ei valitettavasti ole sosiaalialalta, jolle valmistun, mutta luotan siihen, että ehdin tehdä niitä hommia loppuelämäni. Työ on samantyyppistä hommaa, jota olen koko tähän astisen työurani tehnyt, ja odotan jo kovasti sen alkamista. Kävin yhteensä neljässä työhaastattelussa juuri ennen Rodoksen matkaa, ja minut olisi valittu niistä jokaiseen. Harmitti sanoa kolmelle muulle kiinnostavalle työpaikalle ei, mutta samaan aikaan tuntuu aika helkkarin hyvältä, että niin moni olisi halunnut minut! Vielä muutama viikko sitten olin aivan varma, etten saa kesäksi töitä, sillä minua ei oltu kutsuttu yhteenkään haastatteluun. Onneksi asiat järjestyivät. Tuntuu aika hyvältä onnistua jossain. N:n kuoleman jälkeen vieraanani on käynyt usein fiilis, että olen ihan epäonnistunut ja luuseri, joka ei pärjää ikinä missään. Alan ehkä ymmärtää, ettei minulla ole pienintäkään syytä ajatella niin.

En voi olla mitään muuta kuin onnellinen nyt. Tuntuu oikeastaan vähän liiankin hyvältä. Kaikki menee juuri nyt niin hyvin. Nyt en edes pelkää, että jokin menee pieleen hyvän jakson jälkeen. En enää halua pelätä asioita etukäteen. En anna pelon viedä senttiäkään pois tästä hyvästä fiiliksestä. Olen jokaisen hymyn ja hyvän olon tunteen ansainnut. Olen niiden eteen raatanut ja tehnyt töitä, joten olen ne kaiken tapahtuneen jälkeen todellakin ansainnut.

Minä valitsin elämän

Vietimme viikonloppuna valmistujaisia. Koulukavereistani ensimmäinen valmistui viime viikolla ammattiin. Onneksi ilman suhteen kävi tuuri, ja saimme viettää lauantaipäivää auringon paistaessa.

On haikeaa, että yksi kerrallaan me valmistumme. Koulu todella on pian ohi. On ollut huikeaa viettää opiskelijaelämää ihanien kavereiden kanssa. Mikä onni, että olen tutustunut heihin! Koulupäivät eivät ole olleet koskaan raskaita, kun luennoilla istuu ihmisiä, joita saan kutsua ystävikseni. Olemme käyneet kymmenissä opiskelijabileissä ja keränneet haalarimme täyteen merkkejä. Lähetelleet luennoilla toisillemme tekstiviestejä, vaikka istumme vierekkäin. Olen kyllä tosi onnellinen, kuinka nämä tytöt ovat olleet rinnallani kaiken sen jälkeen, mitä olen joutunut käymään läpi. Huomenna lähdemme kahden koulukaverini kanssa Rodoksen lämpöön nollaamaan aivot kaikista koulujutuista.

Lauantain valmistujaisjuhlat jatkuivat aamuun asti. Yökerhon tanssilattialla, kun musiikki soi aivan liian kovalla, oli kuuma ja ihmisiä vierivieressä hytkymässä, tulin ajatelleeksi. Minä valitsin elämän. Minä ihan todella valitsin elää. Millaista olisi, jos olisin vuosi sitten vain luovuttanut? Mitä, jos olisin jäänyt surun vangiksi, lyönyt hanskat tiskiin koulunkäynnin suhteen ja jäänyt neljän seinän sisään pyörimään itsesäälissä ja surussa?

Siinä tapauksessa en olisi lauantaina jaksanut tanssia ja valvoa koko yötä, hypätä viimeiseen junaan, joka lähtee rautatieasemalta kello 4.18 ja matkustaa kotiin, kun aurinko jo nousee. Siinä tapauksessa minun valmistujaisiani ei juhlittaisi kuukauden päästä. Siinä tapauksessa en matkustaisi huomenna Rodokselle bilettämään ja makaamaan uima-altaalla. Minulle surun läpi pääseminen on ollut jonkinlainen päätös. Minä olen kerta kaikkiaan päättänyt selvitä. Valitsin elämän. Valitsin lämpimät kesäillat, ystävät, koulun, myöhään valvomisen, matkustelun, naurun, päärynäsiiderin ja elämän.

Ja se on paras päätös, mitä koskaan olen tehnyt.

Saako puhua

Olen huomannut yhden asian. Minun on jotenkin vaikea sanoa N:n nimeä ääneen keskustelun yhteydessä. En edes tiedä miksi! Tai ehkä sen sanominen ei ole hankalaa, mutta nimen kuuleminen omasta suustani on jotenkin outoa.

Tavallaan on surullista, kuinka vähän hänen nimensä enää vilahtelee keskusteluissa esimerkiksi ystävieni tai vanhempieni kanssa. Jos edes minä en puhu hänestä enää, niin kuka sitten puhuu? Hänestähän pitäisi puhua enemmän! Se on ainoa keino, jolla hänen muistonsa voi pysyä hengissä.

Mutta miksi minusta sitten tuntuu oudolta mainita hänen nimensä? Ehkä alan pikkuhiljaa vieraantua siitä. Vaikka nimi on maailman tutuin ja rakkain, sen ääneen sanominen on myös tietynlainen isku vasten kasvoja. Joudun puhumaan hänestä aina menneessä muodossa.

Mietin myös ehkä liian paljon, mitä keskustelukumppani ajattelee, jos mainitsen ohimennen N:n nimen. Pelkään ihmisten ajattelevan, että taasko tuo puhuu siitä kuolleesta. Tietyssä seurassa myös tuntuu, ettei nimeä ole tavallaan hyväksyttävää sanoa. Saan outoja katseita, jos puhun hänestä. Osa ihmisistä on varmaan "unohtanut", että minun mieheni on kuollut. Joillekin se on jo vanha juttu ja siitä on jo päästy yli. Mitäs siitä turhaan puhumaan. Ja sitten on ehkä heitä, jotka eivät uskalla mainita häntä, koska pelkäävät minulle tulevan paha mieli. Olen kokenut myös hetkiä, kun olen maininnut hänet, ja yhtäkkiä tuleekin hiljaista. Kukaan ei tiedä, miten jatkaa juttua tai miten suhtautua siihen, että kuolleen ihmisen nimi on sanottu ääneen.

Joka kerta, kun joku ystävistäni mainitsee oma-aloitteisesti N:n nimen, voisin melkein itkeä. Ilosta. Siksi, että he vielä muistavat! Että he uskaltavat tuoda hänet mukaan keskusteluun. Se tuntuu hyvältä. En minä siitä hajoa, jos joku hänet mainitsee. Päin vastoin se on minulle osoitus, että he välittävät ja hekin muistavat.

En olisi uskonut, että tulee päivä, kun mietin tällaisia asioita. Miten elämä meni näin? Miten on mahdollista, että nimi, jota toistelin ennen kaikista eniten, onkin muuttunut nimeksi, jota pelkään sanoa ääneen? Unelmatilanne varmaan olisi, jos hänen nimensä sanominen ei aiheuttaisi minkäänlaista kummallista oloa tai tunnelmaa. Ei minulle eikä kenellekään muulle. Että N voisi vilahdella keskusteluissa ja olisi enemmän kuin ok mainita ohimennen jokin muisto tai muu asiaan liittyvä juttu hänestä. Enkä tarkoita, että hänestä pitäisi jatkuvasti puhua, mutta en haluaisi tunnelman muuttuvan aina kun mainitsen pelkän nimenkin. Hän on kuitenkin osa minua ja hänen kuolemansa kuuluu nyt minuun. Niin se vain on.

Sisarusrakkaus

Unet ovat kummallisia. Miten ne voivatkin tuntua niin todelta?

N ei ole pitkään aikaan tullut uniini. Sen sijaan tänään heräsin aamuyöstä aivan hikisenä ja hengästyneenä. Näin unta, että vanhempieni omakotitalo paloi ja pikkusiskoni kuoli liekkeihin. Muistan ajatelleeni viimeiseksi unessa, että nyt minulta on kuollut avomies ja pikkusisko. Sitten heräsin. Ihan kamala fiilis herätä tuollaiseen! Meni taas hetki, ennen kuin ymmärsin, että se oli vain unta. Ja sitten tuli itku. Itku helpotuksesta, kun se ei ollutkaan totta, ja itku siitä, että niin voisi ihan oikeasti tapahtua.

Jos joku sisaruksistani kuolisi, en ole ihan varma, jaksaisinko nousta siitä enää. Se olisi liikaa. Muista menetyksistä ehkä selviytyisin vielä, mutta jos joutuisin luopumaan sisaruksestani, ei elämässä olisi enää mitään järkeä. He ovat minun elämäni kolme tärkeintä ihmistä. Jos meistä puuttuisi yksikin, ei se olisi enää sama.

Tämä päivä on saanut ajatukseni N:n sisaruksiin. He joutuivat luopumaan veljestään. N oli sisarustensa kanssa vieläpä todella läheinen. Miten siitä voi selvitä? Tuntuu ihan kamalalta ajatella, että heidän isoveljensä on poissa. Turvallinen isoveli, joka korjasi viat tietokoneista ja autoista, auttoi aina jokaisessa asiassa ja muisti välillä vähän kiusata ja käydä hermoille.

Tämä päivä on ollut yhtä tunnemyllerrystä. Koska minusta tuntuu, että olen itse asiassa päässyt vähällä. Minähän tunsin N:n vain muutaman vuoden. Ja kaiken lisäksi saatan joskus löytää vielä "korvaavan" ihmisen hänen paikalleen, niin karulta kuin se kuulostaakin. N oli sisarustensa ja vanhempiensa elämässä paljon pidempään. Sisarukset tunsivat hänet koko elämänsä. Eivätkä he saa ikinä uutta veljeä tilalle. Yhtäkkiä tuli aivan kamala tunne, etten ole kysynyt heiltä tarpeeksi usein, miten te voitte. Voisinko tehdä jotain, joka auttaisi heitä? Olen ollut jotenkin itsekäs, ajatellut vain itseäni. Nyt on ihan järjetön suru N:n sisarusten puolesta. Onneksi N:n äiti laittoi minulle viestin juuri kun tämä ajatusten sekamelska pyöri päässäni ja sovimme tapaavamme ensi viikolla.

Aamulla minun oli aivan pakko laittaa viesti omalle siskolleni ja varmistaa, että hän on elossa. En tietenkään kysynyt sitä noilla sanoilla. Keksin jonkun turhanpäiväisen kysymyksen, johon hän vastasi heti, ja sain varmuuden, että hänellä on kaikki hyvin. Päätin, että menen viikonloppuna vanhemmilleni, koska veljeni on myös tulossa sinne pitkästä aikaa. Samalla käyn tervehtimässä isovanhempiani. Ihan vain siksi, että se on mahdollista ja he kaikki ovat vielä elossa. Perhe on aina paras. Kaikista paras.

Maailman säälittävin ihminen

Eilen tunsin olevani maailman säälittävin ihminen. En saanut telkkariani toimimaan. Se vain yksinkertaisesti ei käynnistynyt. Ei, vaikka mitä tein. Vaihdoin kaukosäätimeen paristot, irrotin johdot seinästä. Ei mitään vaikutusta.

Puolen tunnin ähertämisen jälkeen suurin toiveeni oli, että kunpa olisi mies talossa. Juuri nämä ovat niitä hetkiä, kun kaipaa toista vierelle. Kaipaan toista ihmistä auttamaan minua sellaisissa asioissa, joita en itse osaa. Eilen istuin sohvalla ja tuijotin tv-tasolla olevaa N:n kuvaa. Sanoin ääneen: "Voitko antaa nyt jonkun vinkin, miten tuon masiinan saa toimimaan?". Ei tullut vinkkiä, ei.

Sen jälkeen kävin mielessäni läpi kaikki miespuoliset henkilöt, joilta voisin pyytää apua. Ja näpytin viestin iskälle. Pakko myöntää, että itku tuli sen hemmetin telkkarin takia. Ja siksi, etten selviytynyt sen kanssa yksin. Ja siksi, ettei minulla ole ketään auttamassa. Ja siksi, että N on kuollut, enkä saa häntä enää koskaan takaisin.

Tavallaan kai positiivista on se, että ajattelen, että olisipa talossa mies. En välttämättä ajattele enää ensimmäiseksi, että olisipa se mies N. Toki ajattelen edelleen niinkin. Hän on se, jonka kaikista mieluiten rinnalleni haluaisin. Mutta esimerkiksi eilen olisin kelpuuttanut siihen jonkun toisenkin. Pakko myöntää, että parisuhdetta on ikävä. Sen lisäksi, että ikävöin häntä, ikävöin ihan vaan parisuhdetta ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Sitä tukea ja apua, mikä on saatavilla päivittäin. Tekstiviestejä. Huomioimista. Niitä asioita, joita ymmärsi tarvitsevansa vasta kun niistä joutui luopumaan. Mutta siltikään kukaan toinen mies ei ole yhtä hyvä kuin N. Aina kun tutustun uuteen mieheen, vertaan heti ensimmäiseksi, missä asioissa hän on huonompi kuin N. Toivoisin, että osaisin lopettaa sen. Ehkä sekin loppuu ajallaan. Ehkä tulee päivä, kun en vertaile. Ja ehkä siihen asti onkin ihan hyvä olla yksinään.

Kaupan kassalla mietin lähes jokaisella kerralla, huutavatko yhden ihmisen ostokseni minun olevan sinkku. Välillä häpeän ostoksiani. Erityisesti viikonloppuisin. Silloin kaikki pariskunnat ovat kaupassa ostamassa viikonlopun ruokia. Kuten tänään. Kasaamassa herkkuja ostoskärryihin Suomen jääkiekkopeliä varten. Ja minä seison jonossa pienen korin kanssa, jonka ostokset voi laskea yhden käden sormilla. Ne huutavat kilometrien päähän, että tämä säälittävä nainen on sinkku, peräti leski, se asuu yksin, ei saa telkkariaan toimimaan eikä sillä ole minkäänlaista rakkauselämää. En tiedä mitä hävettävää siinä on, jos joku tajuaisikin minun olevan sinkku. Ehkä ajattelen sinkkuuden tarkoittavan, että kukaan ei halua minua. Että olen maailman säälittävin ihminen. Ihan tyhmää. Enhän minä ajattele kenenkään muunkaan sinkkuudesta niin! Miksi ylipäätään pitää aina ajatella näin kauheasti? En enää edes tiedä, olenko sinkku siksi, ettei kukaan halua minua vai siksi, etten minä halua ketään. Vai kummastakin syystä.

Ja niin, se telkkari. Kyllä sekin lopulta lähti toimimaan. Onneksi on iskä.

Ihana Florida

Olipa ihana loma! Mutta on myös ihanaa olla kotona. Olin viime keväänä suurin piirtein näihin samoihin aikoihin Teneriffalla, ja suurin ero sen ja tämän Floridan reissun välillä oli se, että nyt kotiinpaluu tuntui ihan kivalta. Vuosi sitten, kun lentokoneen pyörät osuivat kiitoradan pintaan täällä Suomen päässä, kyyneleet kohosivat silmiini. Oli ihan kamalaa palata takaisin sinne oman elämänsä keskelle. Se kaaos, kaikki hoitamattomat asiat, yksinäisyys. Sen kohtaaminen viikon loman jälkeen oli painajaismaista. Mutta nyt tulin kotiin ihan mielelläni. Ihanaa olla omassa kodissa! Ihanan lämpimiä päiviä on ollut kotiinpaluuni jälkeen!

Floridan matka oli kokonaisuudessaan aivan mahtava. Nautin ja olin kiitollinen jokaisesta hetkestä. Lensin Miamiin, josta suuntasin Miami beachille, jossa vanhempani olivat lomailleet jo viikon. Saimme kokea paahtavan kuuman auringon ja kilometrien pituisen rannan. Turkoosia vettä silmänkantamattomiin. Loman puolessä välissä vuokrasimme auton ja lähdimme Orlandoon loppuajaksi. Siellä tapasimme pikkusiskoni, joka on ollut vaihdossa Yhdysvalloissa elokuusta asti, sekä hänen hostperheensä. Menimme koko porukalla katsomaan cheerleadingin maailmanmestaruuskisoja, joissa toinen pikkusiskoni kisasi. Katsomossa oli ihan huikea fiilis! Me kaikki suomalaiset katsojat menimme samaan aitioon ja tunnelma oli korkeampi, kuin missään käymässäni jääkiekkomatsissa. Suomalaiset kannustivat hurjasti omiaan. Se oli ihanaa! Huusimme äänemme käheiksi ja heilutimme siniristilippuja. Ja päivä huipentui siihen, kun kaikki sinä päivänä kisanneet Suomen joukkueet voittivat hopeaa. Minun pieni siskoni on maailman toiseksi paras harrastamassaan lajissa. Se on ihan mieletöntä. Ei voisi tämä isosisko ylpeämpi olla.

Yhtenä päivänä kävimme koko porukalla Universal Studioilla. Aurinkoinen päivä, vähän liiankin hurjia laitteita ja minun perheeni. Niin mieletön päivä. Ja oli ihanaa tutustua perheeseen, jossa siskoni on viettänyt melkein vuoden. Hyvästien sanominen oli haikeaa, koska tiesin, etten todennäköisesti tule enää koskaan tapaamaan näitä ihmisiä.

Vaikka tekemistä oli paljon ja loma oli ihana, oli N mielessäni joka päivä. Olisin niin halunnut kertoa hänelle matkasta. Olisin halunnut kertoa, kuinka hienoja autoja Miami beachilla näkyi. Kuinka siistejä avaruusjuttuja näimme Kennedy Space Centerissä. Miten lämmintä merivesi oli. Kuinka näimme isoja alligaattoreita vapaana autoteiden viereisissä ojissa. Kuinka selvisin ihan yksinäni Helsinki-Vantaan lentokentältä Miami beachin hotellille. Millaista ylipäätään Yhdysvalloissa oli, sillä N ei ikinä ehtinyt käymään siellä. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa hänelle.

Päällimmäisenä tunteena matkasta jäi kiitollisuus. Olin joka päivä niin kiitollinen kaikesta mitä näin ja koin. Ihan mahtavaa, että sain elää näin ihanat kymmenen päivää. Se oli niin ainutlaatuista. Floridaan voi toki lähteä uudestaankin, mutten tule ikinä enää näkemään siellä siskoani ja hänen hostperhettään ja sitä hetkeä, kun toinen siskoni sai hopeamitalin kaulaansa maailmanmestaruuskisoissa. Kaikesta huolimatta, jopa siitäkin, että N on kuollut, koen olevani todella etuoikeutettu ja onnekas ihminen. Niin paljon minä olen saanut.

Nautin ja elän

Palautin juuri opinnäytetyöni ensimmäistä kertaa ohjaajalleni. Nyt se on tehty. Minä tein sen! Toki työtä korjaillaan vielä opettajien kommenttien jälkeen, mutta suurin työ on nyt tehty. Huh. Olen ollut kyllä tehokas viimeiset 11 viikkoa. Harjoittelua ja opinnäytetyötä. Vapaapäiviä ei paljoa ole näkynyt, mutta lopussa kiitos seisoo. Nyt on oikeasti niin hyvä mieli, että tekisi mieli itkeä.

Matkalaukku on pakattu ja veljeni lähtee pian viemään minua lentokentälle. Jännittää ihan pirusti lentää yksin! Tai ei niinkään se lento, vaan lennon jälkeiset maahantulotarkastukset. Ja lentokentältä pitäisi jotenkin päästä hotellillekin. Pakko vaan ajatella, että olen selvinnyt pahemmastakin. Niin ajattelen aika usein, jos joudun tekemään jotain josta en pidä tai olen mukavuusalueeni ulkopuolella. "Selviän tästä, koska olen selvinnyt pahemmastakin. Tämä on lastenleikkiä".

Tämän Floridan matkan lisäksi varasimme eilen koulukavereideni kanssa toukokuun lopulle matkan Rodokselle. Ehdin olla kotona vain muutaman viikon, kun mennään taas! Elämä on kyllä siistiä. Ihanaa kun on kevät. Ihanaa kun olen elossa! Minulla on asiat niiiin hyvin juuri nyt. Huh. Melkein niin hyvin, että pelkään jotain kamalaa pian taas tapahtuvan. En haluaisi ajatella niin, en halua antaa ajatukselle valtaa, koska se ahdistaa. En halua pelätä. Haluan elää ilman mörköjä pääni sisällä.

En ole ihan varma, kuinka järkevä ajatus oli varata uusi matka, kun työtilanne on näin onneton. Onko minulla ihan tosissaan varaa matkailla? Millä ajattelin maksaa vuokrani, kun en saa palkkaa mistään? Eikö minua pelota maksaa matkoja säästötililtä? Ei. Nyt minun täytyy elää ja tehdä ihania, hurjia asioita. Ei se raha säästötilillä tee minua onnelliseksi, mutta matkat ystävien kanssa tekevät. Minulla on nyt mahdollisuus lähteä kahdelle ulkomaanmatkalle kuukauden sisään. Tottakai minä käytän sen tilaisuuden. Huolehditaan asioita vasta sitten, kun se on aiheellista. Nyt minä nautin. Ja elän ja nautin ja elän.

Onnellinen tänään

Ei vitsit. Nyt on hyvä mieli! Oikeastaan pitkästä aikaa hymyilyttää näin paljon. Tänään oli viimeinen päiväni työharjoittelussa neuvolassa. Kymmenen viikkoa meni nopeasti ja kivuttomasti. Onnistuin valitsemaan ihanan paikan. Työntekijät olivat sydämellisiä ja hauskoja. Olisin voinut vaikka jäädäkin.

Arviointilomaketta lukiessani tuli melkein itku. Miten kauniisti he olivat minusta kirjoittaneet! Tajusin, että minussa on ehkä enemmän potentiaalia, kuin itse tajuankaan. Liian helposti vajoaa ajatuksiin, etten ole yhtään mitään eikä kukaan enää koskaan halua minua mihinkään, ei työpaikkaan eikä parisuhteeseen. Ehkä se ei menekään niin. Tai ehkä menee, sillä tällä hetkellä minulla ei ole kumpaakaan. Mutta harjoittelusta saamani ihanat kommentit antoivat uskoa, että minusta todella on johonkin.

Tasan viikon päästä tähän kellonaikaan istun lentokoneessa matkalla Miamiin. Se jos mikä nostaa hymyn huulille. Olen ansainnut loman. Nyt viimeistelen opinnäytetyöni tässä viikon aikana ja sitten on aika rentoutua Floridan auringon alla. En malta odottaa, että näen vaihdossa olevan pikkusiskoni siellä. Miltähän tuntuu halata häntä ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen?

Kevät on mennyt tänäkin vuonna nopeasti. En voi uskoa, että on jo huhtikuun puoliväli. Tämäkään kevät ei ole ollut helppo. Näin levollista ja huoletonta fiilistä kuin nyt, ei ole kovin usein ollut. Olen koko kevään ollut stressaantunut viimeisistä koulutehtävistä, harjoittelusta ja kesätyöpaikasta. Juuri tällä hetkellä mikään ei huoleta. Ehkä olisi syytä huolettaa, sillä minulla ei edelleenkään ole työpaikkaa kesäksi, mutta juuri nyt se tuntuu pieneltä murheelta. Olen selvinnyt paljon pahemmastakin. Jotenkin vain luotan, että löydän vielä töitä. Ja jos en löydä, ei maailma siihenkään kaadu. Jos olisi taloudellisesti mahdollista, en edes etsisi kesäksi työpaikkaa, vaan keskittyisin hengittämiseen ja elämiseen. Viimeinen reilu vuosi on ollut todella raskas. Palasin koulun pariin hyvin pian N:n kuoleman jälkeen ja siitä asti olenkin täyttänyt viikkoni opiskelulla ja töillä. Viime kesänä tosin lomailin kuukauden, mutta suoraan sanoen on ollut myös kausia, kun todella on menty äärirajoilla. Olen romahtanut ja itkenyt ystävälleni, etten vain kertakaikkiaan jaksa enää yhtään enempää. Olen ollut väsynyt. Floridan matka ei voisi tulla parempaan saumaan.

Tämän illan käytän pakkaamiseen, sillä lähden huomenna vanhemmilleni, enkä tule enää ennen matkaani kotiin. Ajatella, että tulen tänne omaan kotiini vasta toukokuun puolella! Kunpa reissuni aikana tänne olisi tullut oikein kunnolla kevät. Tämän aamun lumisade ei varsinaisesti lämmittänyt mieltä. Toisaalta ei se haitannutkaan. Nyt on oikeastaan niin kiva fiilis, etten tiedä, mikä sen voisi pilata. Olen tänään tosi onnellinen.

Liikaa ajatuksia

Tämä viikko on ollut melkoista vuoristorataa. Valviran kirje oli shokki. Sen ansiosta syöksyi taas vaihteeksi jonnekin syvyyksiin. En muutenkaan ole voinut kovin mahtavasti tämän kevään aikana. Se on saanut minut jopa hieman hämilleni. Jostain syystä luulin olevani jo voiton puolella. Luulin, etten enää vajoa pinnan alle. Olin väärässä. Kevät on ollut sumuinen ja surullinen. Olen toki viettänyt ihania iltoja kavereiden kanssa, käynyt bilettämässä montakin kertaa ja tehnyt pieniä reissuja. Ne ovat kaikki olleet aivan ihania hetkiä. Mutta elämä niiden välissä on ollut jotenkin yhdentekevää. Sellaista väkisin puskemista. Masentavaa.

Ajatukset ovat pyörineet nyt jatkuvasti sen ympärillä, että N todennäköisesti olisi tässä, jos se yksi lääkäri olisi toiminut toisin. Millaista elämä olisi, jos N eläisi? Olisimmeko löytäneet ihanan oman kodin? Olisimmeko ostaneet sen ja remontoineet sen? Olisiko minulla ajokortti, olisiko N opettanut minut ajamaan? Olisiko meidän hääsuunnitelmamme jo pitkällä? Mistäköhän aiheesta tekisin opinnäytetyötäni? On niin surullista ajatella, mitä voisi olla. Se oli niin pienestä kiinni. Pienestä kiinni, ettemme saaneet kaikkea sitä. Se ihan todella harmittaa.

Olen ollut myös ihan äärimmäisen vihainen. Valviran kirje todella sai aikaan aikamoisen tunneryöpyn. Se nosti pintaan ne viimekeväiset tuntemukset ja luopumisen tuskan, mutta se toi myös uutena tunteena tämän käsittämättömän vihan. Että voikin olla vihainen ja katkera olo! Tänään olen myös todella kaivannut vertaistukiryhmääni. Olen kokenut pärjääväni hyvin ilman sitä, enkä oikeastaan ole kertaakaan toivonut, että olisipa se jatkunut pidempään. Tänään toivoin. Nyt on sellainen olo, että suru sai ihan uuden suunnan, eikä todellakaan hyvää sellaista. Juttuseura todella olisi paikallaan. Tänään olen toivonut, että voisin mennä ryhmään seuraavana tiistaina, kuten tein koko syksyn, ja kertoa siellä N:n kuolleen hoitovirheeseen.

Viikonlopun vietin toisessa kaupungissa hyvien ystävien seurassa. Tuli todellakin tarpeeseen. Sai ajatukset edes hetkeksi muualle. Tyttöjenillat eivät ole koskaan huono idea. Huomenna alkaa minun toiseksi viimeinen viikkoni työharjoittelussa. Aika on mennyt nopeasti. Olen todella viihtynyt siellä. Olen kertonut N:n kuolemasta avoimesti muille työntekijöille. Kerroin heille Valviran kirjeestäkin heti seuraavana päivänä sen saapumisesta. Yhden toisen työntekijän äiti on haudattu samalle hautausmaalle kuin N. Yhtenä työpäivänä kävimme kotikäyntien välissä siellä. Työkaveri vei kukat äitinsä haudalle ja kysyi, haluanko minä käydä N:n haudalla. En halunnut, koska en tiedä, olisinko saanut ajatukseni kasattua seuraavaa asiakasta varten. Minä odotin autossa ja mietin, miten asiat voivatkaan samaan aikaan olla väärin ja oikein. Minun mieheni makaa tuolla muutaman metrin päässä, enkä voi enää koskaan nähdä häntä. Mutta samaan aikaan teen työharjoittelua ihan mahtavassa paikassa enkä voi olla muuta kuin kiitollinen kaikista sieltä saamistani opeista. Olen päässyt kouluun ja olen elossa. Se tuntuu hullulta. Että samaan aikaan kaikki on hyvin, minulla on kaikki. Muttei kuitenkaan ole. Enempää väärin eivät asiat voisi olla. Tuntuu, ettei yhden pienen ihmisen pää kestä kaikkia näitä ajatuksia ja tunteita. Olisipa aivoissani on-off -nappula.

Hoitovirhe vai ei?

Tänään saapui Valviralta kirje, joka käsitteli N:n hoitovirheselvitystä. Sitä olimmekin odotelleet viime keväästä asti. Halusimme, että Valvira selvittää perin pohjin, tapahtuiko N:n tapauksessa hoitovirhe. Meidän mielestämme lääkäri ei tehnyt kaikkeaan, kun N meni sairaalaan. Hänet on vain laitettu nukkumaan ilman sen kummempia tutkimuksia ja luotettu siihen, että migreeniä se päänsärky vain on. Eikä kukaan ole käynyt yön aikana tarkistamassa, onko hän tajuissaan. Huonekaveri oli aamulla huomannut, että eihän tuo edes hengitä enää.

Tänään tuo selvitys sitten vihdoin tuli. Kirje oli lohdutonta luettavaa. "Jos tutkimukset olisi aloitettu aiemmin, olisi potilaan henki voitu pelastaa". Voi vittu minä sanon! Valvira on selvityksissään todennut, että jos lääkäri olisi aloittanut tutkimukset heti N:n tultua sairaalaan, olisi jotain ollut tehtävissä. N saattaisi olla vielä tässä. Sen tietäminen on kamalaa.

Toisaalta tämä ei muuta mitään. N on ja pysyy kuolleena. Mutta sitten taas toisaalta tämä muuttaa ihan kaiken. Se muuttaa koko surutyöni, jota olen reilun vuoden tehnyt. Se muuttaa ajatukseni siitä, ettei kukaan voinut tälle mitään. Aiemmin en syyttänyt tästä ketään. Nyt minulla on joku, jota syyttää. Joku on vastuussa tästä. Tokikaan ei ole varmaa, että N olisi pelastunut tai parantunut, vaikka tutkimukset olisi aloitettu heti. Eihän sitä kukaan voi varmaksi sanoa. Mutta siihen olisi silti ollut mahdollisuus, jota ei käytetty. N:n eteen ei tehty kaikkea, mitä olisi voitu.

Ja mitäkö tämä lääkäri saa tästä kaikesta? Varoituksen. Hän saa jonkun naurettavan ja merkityksettömän varoituksen, joka ei lämmitä minun mieltäni tippaakaan. Raivostuttaa. Tottakai minä ymmärrän, että lääkärikin on vain ihminen, joka voi erehtyä. Mutta en voi sulattaa lääkärin perustelua, että hänestä "ei vaan tuntunut siltä", että tarvitsisi tutkia N:n päätä paremmin. Eihän lääkärin työtä voi tunnepohjalta tehdä!

Tänään on taas itkettänyt. Puhuin N:n äidin kanssa puhelimessa ja hänen itkuaan oli sydäntäsärkevää kuunnella. Miten on mahdollista, että meille kävi näin? Meidän rakkaamme kuoli turhaan. Meidän rakkaamme kuoli, koska lääkärillä ei ollut sellaista tunnetta, että kannattaisi tutkia tarkemmin. Tämä oli oikeasti pahin mahdollinen tulos, mitä kirjeessä saattoi lukea. Olisin toivonut, ettei mitään virhettä todeta. Se olisi ollut helpompaa. Nyt joutuu jollain tavalla aloittamaan alusta. Niin moni asia muuttuu minun pääni sisällä tämän tiedon myötä. Olen ihan hiton vihainen juuri nyt. Tuntuu myös, että luotto lääkäreihin meni viimeistään tämän kirjeen myötä. Aina sitä lehdistä lukee kaikenlaisia juttuja kamalista onnettomuuksista ja sairauksista ja lääkäreiden virheistä. Ne tuntuvat niin uskomattomilta ja kaukaisilta. En voi uskoa, että jouduin itse vastaavaan tilanteeseen. En enää tunnista tätä omaksi elämäkseni. En ansainnut tätä. En ansainnut, että avomieheni kuolee hoitovirheen takia.

Särkynyt sydän

Minulla on tänään vapaapäivä. Se tuli tarpeeseen. Täysin vapaita päiviä on kuluneiden viikkojen aikana ollut aivan liian vähän. Nämä tekevät hyvää.

Tänään olen työstänyt opinnäytetyötäni. Aiheeni käsittelee nuoria leskiä. Se todella on ainoa aihe, josta halusin kirjoittaa. Kun mietin opinnäytetyöni aihetta, mietin monia mahdollisia vaihtoehtoja. Lopputulokseni oli, ettei muita vaihtoehtoja oikeastaan ole. Jokainen pohdinta johti teemoihin nimeltä suru ja kuolema. Se on ainoa aihe, josta haluan nyt kirjoittaa monta kymmentä sivua.

Kuten muidenkin koulutehtävien, myös opinnäytetyön kanssa olen ollut saamaton. Vaikka aihe on minulle tärkeä, olen lykännyt kirjoittamista vaikka kuinka kauan. Tänään avasin ensimmäistä kertaa kirjastosta lainaamani kirjan. Se on maannut koskemattomana pöydälläni jo monta kuukautta. Tänään päätin lukea sitä. Ja kyyneleet kohosivat silmiini jo ensimmäisessä lauseessa.

"Koska luet tätä kirjaa, on sydämesi mitä suurimmalla todennäköisyydellä särkynyt."

Niin. Minun sydämeni on särkynyt. Ei ehkä sillä perinteisimmällä tavalla, mutta on kuitenkin. Isosti. Sydämeni on mennyt niin pieneksi silpuksi, että sitä on ulkopuolisten vaikea käsittää. Onneksi tilanne ei ole niin paha enää. Aika on parantanut. Mutta ei sydämeni tule olemaan enää ikinä täysin ehjä. Eihän rypistettyä paperiakaan saa enää täysin sileäksi. Jäljet jäävät. 

Aion mennä haudalle tänään. Kouluhommat saavat nyt odottaa. Nyt haluan niin lähelle häntä, kuin vaan on mahdollista päästä. Haluan mennä kertomaan, etten ole unohtanut. Olen tässä edelleen. Kaipaan ja rakastan. Istun sohvalla ja tuijotan tv-tasolla olevaa mustavalkoista valokuvaa. Edelleenkin antaisin mitä tahansa, että hänestä olisi jäljellä muutakin, kuin pelkät valokuvat. Olen päässyt eteenpäin, mutta en sittenkään. Elämässäni on paljon iloa, mutta myös päiviä, kun henki ei kulje.

Eilen olin työharjoittelussani henkilökunnan palaverissa. Siellä minulta kysyttiin opinnäytetyöni aihetta, ja kerroin sen olevan nuoret lesket. Sain kysymyksiä, että mahtaapa olla mielenkiintoinen ja erilainen aihe. Mietin mielessäni, että eipä oikeastaan. Ehkä mielenkiintoinen ja erilainen sellaiselle ihmiselle, joka ei tästä mitään tiedä. Minulle se on arkipäivää, elämää. Minusta nuorissa leskissä ei ole enää mitään erikoista, mutta ymmärrän, että muut ajattelevat niin. Toivoin kokoajan, ettei minulta kysytä syytä, miksi valitsin tämän aiheen. Eilen en jaksanut selittää. Välillä haluan vain olla tavallinen nainen. Tavallista elämää elävä tavallinen opiskeleva nainen, joka asuu tavallisessa yksiössä ja etsii tavallista kesätyöpaikkaa, kuten muutkin tavalliset nuoret.

On päiviä, kun en halua kaikkien tietävän, että minulla on särkynyt sydän.

Todella poissa

Jollain hassulla tavalla minusta tuntuu, että alan vasta nyt ymmärtää hänen todella olevan poissa. Vaikka kyllähän minä sen olen tiedostanut jo pitkään. Minä tiedän ja muistan, ettei häntä ole. Mutta silti, ihan kuin alkaisin pikkuhiljaa vasta ymmärtää sen.

Viime aikoina on tullut todella usein, päivittäin, sellaisia ymmärryksen puuskia. Kun vain tajuan, että hän on kuollut. Niin lopullisen kuollut. Mutta kyllä se silti tuntuu edelleen epätodelliselta. Samaan aikaan todelta ja pahalta unelta.

Olen katsellut hänen kuviaan paljon viime aikoina. On vaikea uskoa, että se kuvan mies on todellakin poissa. Eihän hän voi olla. Nuori ja terve ihminen, juuri valmistunut, unelmiensa työpaikassa, kihlautunut, ostamassa asuntoa. Ei sellainen ihminen voi kuolla. Toisaalta kuvat juuri tekevät hänen kuolemansa todeksi. Kuvat muistuttavat, etten todella ole nähnyt häntä yli vuoteen. Olen joutunut luopumaan. Kuvissa hän näyttää tutulta ja vieraalta. Kaukaiselta, mutta silti maailman tutuimmalta ihmiseltä. Muistan todella, miltä hänen ihonsa tuntui. Mutta päivät kuluvat, ja siitä tosiaan on jo monta sataa päivää, kun hänen kosketuksensa vielä tuntui ihollani.

Olen myös ymmärtänyt, ettei tämä asia koskaan poistu minusta. Minä joudun elää tämän kokemuksen kanssa jokaisen loppuelämäni päivän. Mietin häntä päivittäin. Miten mukavaa elämä olikaan, kun ei tarvinnut päivittäin miettiä kuolemaa ja menetystä? Sellainen elämä on muisto vain. Aika masentavaa, kuinka surullisia ajatuksia minä käyn päässäni läpi ihan joka päivä.

Alan myös ymmärtää, ettei todennäköisesti kukaan ole yhtä hyvä kuin hän. Kukaan tämän maailmankaikkeuden ihmisistä ei ole yhtä hyvä kuin hän. Kaipaan häntä niin paljon. Mietin vain häntä, kun olen muiden seurassa. Hän oli jo niin tuttu, että tunsi minut kokonaan. Kukaan muu ei enää koskaan voi tuntea minua kokonaan, sillä enhän minä edes ole kokonainen enää.

Sain ystävältäni tänään viestin, jossa hän iloitsi sitä, että poikaystävän kanssa tuli seurustelua täyteen puoli vuotta. Sillä hetkellä minä menin rikki hieman lisää. En saisi tulla surulliseksi muiden onnesta, mutten voi sille mitään. Teki mieli vastata, että minäpä vietän tänään 395. päivääni leskenä. Se sattuu. Minun ei kuuluisi olla tässä yksin. Tajusin tänään, että jos elämä olisi mennyt toisin, viettäisin häitäni ensi vuonna. On todella vaikeaa luopua unelmista. Ja hänestä.