maanantai 30. toukokuuta 2016

Kirkossa ja jäätelökioskilla

Tahtoisin toivoa sinulle
jotakin oikein hyvää,
enkelin siipien havinaa
ja iloa, onnea syvää

Kävin tänään kirkossa. Ensimmäistä kertaa N:n hautajaisten jälkeen. Työharjoittelupaikkani esikoululaisille oli järjestetty tapahtuma kirkolla ja samalla heidät siunattiin lähtemään kouluun. Kun istuin kirkonpenkkiin, nousi pala kurkkuun. Kirkko ei ollut edes sama, jossa N siunattiin, mutta silti. Se tunnelma. Urut, ristit, pappi. Ja kun lauloimme ylläolevan virren, en voinut kuin hieman availla suutani ja esittää laulavani. Ei laulamisesta olisi tullut mitään.  Ja vaikka kyseinen laulu oli tarkoitettu esikoululaisille, en voinut olla miettimättä, miten hyvin sanat sopivat minulle. Minä toivon itselleni jotakin oikein hyvää. Iloa, onnea syvää.

Huomenna päiväkodissa on eskarilaisten todistusten jako. Lapset ovat saaneet valita itse kappaleita, joita haluavat siellä laulaa vanhemmilleen. Ja yksi heidän valitsemistaan kappaleista on Johanna Kurkelan Kuolevainen. En ehkä kestä.

Tämä päivä oli kuitenkin ihan hyvä. Kävin ystäväni kanssa illalla syömässä ja istuimme ulkona penkillä syömässä jäätelöä katsellen ohi käveleviä ihmisiä. Oli niin ihanan lämmintä ja valoisaa. Tajusin, että olen oikeasti tosi nuori vielä. Liian usein sitä ajattelee, että olen jo vanha ja koko elämäni on silti lähtöpisteessä. Mutta enhän minä vanha ole. Ja vaikka en olisi enää koskaan halunnut tähän lähtöpisteeseen joutua, voi tästä mahdollisuudesta ottaa nyt kaiken irti. Minulle tarjottiin nyt uusi tilaisuus nauttia nuoruudesta. Ei vielä tarvitse sitoutua. Olen ihan varma, että muistelen vanhana näitä nuoruusvuosia lämmöllä. Ja toivon, että silloin en kadu asioita, jotka olen jättänyt tekemättä, vaan hymyilen asioille, jotka tein.

Nyt on se hetki elämässä, kun voi istua puistonpenkillä vaikka kuinka myöhään, eikä kukaan odota kotiin. Se voi kuulostaa surulliselta, tai sen voi ajatella mahdollisuutena. Ja on ihan minusta itsestäni kiinni, kumpana sen näen.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Yksin ihmisjoukossa

Olin eilen hyvän ystäväni äidin syntymäpäiväjuhlissa. Olipa kerrassaan ihanat juhlat ja oli mahtavaa nähdä onnellisia ihmisiä. Niin paljon rakkautta ja naurua.

Viimeksi, kun olin juhlissa, joissa oli vuokrattu tila, pitkät pöydät, paljon ihmisiä ja ruokaa, oli kyseessä N:n hautajaiset. Ja on todellakin ihan hanurista käydä juhlissa yksin. Kun lähestulkoon kaikki vieraat tulevat pariskuntana. Ja minä olen aina yksin. Se ei ole kivaa. Pariskuntien näkeminen ei enää satuta samalla tavalla kuin alussa. Alkuvaiheessa olin suorastaan vihainen heille, ja kateellinen, ja katkera. Nyt ymmärrän jo, ettei muiden onni ole minulta pois. Mutta siltikin riipaisee aika syvältä nähdä pariskuntien koskettavan toisiaan. Minä maksaisin kaikki rahani siitä, että saisin koskettaa minun rakastani edes yhden kerran vielä. Ymmärtävätkö nämä kaikki pariskunnat, kuinka onnekkaita he oikeastaan ovat?

Pahinta tässä kaikessa on nimenomaan se yksinäisyys. Vaikka enhän minä yksin ole. Minulla on perhe ja ystäviä. Mutta kun ei se vain ole sama asia. En voi tehdä kenenkään kanssa mitään pariskuntajuttuja. Ei ole ketään, jolle tekstata, vaikkei ole edes asiaa. Muistan aina, kun olimme tunteneet N:n kanssa ehkä pari viikkoa, ja hän soitti minulle sanoen: "Ei mulla mitään asiaa ollut, mut halusin vaan kuulla sun äänen". Juuri tätä on ikävä. Kainaloon käpertymistä ja korvaan kuiskimista. Sitä, kun joku pitää kaupungilla kädestä.

Pitäisi jotenkin oppia olemaan yksin. Nyt pitää rakentaa tätä elämää yksin. Ja oikeastaan jo odotan sitä, että loppukesästä tai syksyllä vuokraan oman yksiön. Vaikka silloin se yksinäisyys iskee vasten kasvoja entistä pahemmin. Eihän tässä nyt mitään, kun asun vanhemmillani, ja täällä on aina juttukaveri saatavilla, jos tarvitsee. Mutta mitä sitten, kun ei ole? Mitä sitten, kun olen ihan tosissani todella yksin?

No sitten selviän siitäkin, hitto vie. En osaa enää pelätä asioita. Minä koin jo yhden kaikista pahimmista asioista, joita ihminen voi kokea. Ja olen edelleen tässä. Sellaista asiaa ei tässä elämässä tule, josta en selviytyisi.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Yli 100 päivää

Nyt olen ollut yli sata päivää ilman häntä. Tarkalleen ottaen 102. Ja olen sata kertaa vahvempi kuin sata päivää sitten.

Vaikka elämäni on tällä hetkellä yksi iso sekasotku, eikä minulla ole minkäänlaisia suunnitelmia, en ole lainkaan huolissani. En vain jaksa olla. Olen myös ymmärtänyt, että turha elämää on suunnitellakaan liikaa. Eivät ne suunnitelmat näköjään kuitenkaan toteudu. Tästä lähtien aion tarttua useammin hetkeen. Tehdä juuri sitä, mikä sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä. Sanoa enemmän kyllä, kuin ei.

Minä tarvitsin tämän kokemuksen, jotta opin arvostamaan tätä elämää. Tai siis olisin mielelläni elänyt ilmankin tätä kokemusta, mutta olen varma, että saan elämääni uusia ulottuvuuksia tämän ansiosta. Nyt näen pienetkin asiat, jotka ennen hukkuivat johonkin elämän ja arjen alle. Eilen ihastelin mielettömän kauniita kukkia, kun kävelin illalla juna-asemalta kotiin. En ole koskaan aiemmin huomannut niitä, vaikka ne ovat kasvaneet siinä satavarmasti jo monta vuotta, ja olen kulkenut reitin tuhansia kertoja. Yhtenä iltana makasin sängyssä pimeässä, ja autojen valot maalailivat liikkuvia kuvioita kattoon ja seinään. Kuinka siistiä sekin oli! Elämässä on oikeasti niin paljon pieniä ja kauniita asioita, joiden takia kannattaa avata silmät.

Yksi ihminen sanoi minulle vähän aikaa sitten, että hän näkee minusta, että minulla on hyvä elämänasenne. Eikä hän tiennyt minun taustastani mitään. Toivoisinkin saavani tästä itseeni syvyyttä ja elämäniloa. Toivon niiden kehittyvän kokoajan. Toivon joskus ymmärtäväni tämän kokemuksen merkityksen.

Kaikki menee hyvin. Kaikki menee lopulta hyvin. Everything will be okay in the end. If it's not okay, it's not the end. Tämä sanonta pitää itseasiassa N:n kohdalla paikkaansa. N oli elämänsä onnellisimmillaan kuollessaan. Hänellä oli kaikki. Nyt minulla ei ole läheskään kaikkea, joten minun loppuni ei ole vielä lähelläkään. Tiedän kaiken olevan hyvin, kun on minun vuoroni lähteä. Ja vaikkei minulla nyt ole kaikkea, minulla on paljon. Ja se paljon on ihan riittävästi. Se paljon on nyt minun koko elämäni.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Viimeiset sanat

Eilinen ilta oli taas itkuilta. Lähettelin sähköpostia N:n äidin ja isän kanssa kuulumisista ja käytännön asioista, ja tuli iso ikävä. Ei pelkästään N:ää, vaan myös hänen äitiään. Olimme aina hyvissä väleissä ja meistä tuli läheisiä. Kävimme lähes joka viikonloppu syömässä N:n äidin ja isäpuolen luona, kun he asuivat samassa kaupungissa ja tykkäsivät kutsua meitä kylään. Paikalla oli usein myös N:n veli ja sisko, sekä heidän kumppaninsa. Minun sydämeni särkyy, kun mietin miten raskaita perhepäivälliset ovat nykyään N:n äidille. Kun me emme ole enää koskaan paikalla. Kun kaksi paikkaa on tyhjänä. Miten hän voi koskaan tottua siihen?

Olimme viimeisen kerran päivällisellä N:n vanhemmilla vain alle vuorokausi ennen hänen sairaalaanmenoaan. Muistan sen päivän hyvin. Se oli ystävänpäivä. Minä olin työvuorossa, N toi minulle töihin kaksi suklaapatukkaa ystävänpäivälahjaksi kauppareissulla ja sitten hän kävi asuntonäytössä isänsä kanssa. Kämppä oli ollut hieno ja N oli ihan innoissaan, että sen me ostamme. Hän oli sopinut uuden näytön kolmen päivän päähän, jotta minäkin pääsisin katsomaan asuntoa. Kolmen päivän päästä N todettiin aivokuolleeksi ja menehtyneeksi. Kolmen päivän päästä minun elämäni hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Minä olin niin onnellinen ennen sitä. Meidän piti ostaa asunto! Meidän piti rempata sitä ja muuttaa yhdessä ihanaan ikiomaan kotiin. En ihan heti keksi, mikä olisi enemmän väärin, kuin tämä.



Tämä on viimeinen keskustelunpätkä, jonka kävin N:n kanssa tekstiviestin muodossa hänen ollessa sairaalassa. Viimeinen kerta, kun kuulin hänestä. N oli jo selkeästi tosi huonovointinen, koska hän ei vastannut viesteihini ja kysymyksiini kunnolla, ja siksi pyysin häneltä kunnollisia vastauksia. Hän yritti vaikuttaa niin reippaalta, eikä selvästi halunnut huolestuttaa minua. Viimeisenä asiana hän sanoi pääsevänsä kohta kotiin. Ja minä odotin koko yön. Hän ei koskaan tullut. En enää ikinä saanut häntä kotiin. Sain yöllä nukuttua pieniä pätkiä, ja heräsin useita kertoja katsomaan, onko hän jo tullut. Aamulla heräsin, enkä ollut vieläkään kuullut hänestä. En ymmärrä, miksen ollut huolissani. En arvannut mitään tällaista. Ajattelin, että siellä sairaalassa hän vain nukkuu.

Niin hän nukkuikin. Ikuista untansa.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Risteilyllä

Minulla on jotenkin erityinen suhde risteilyihin. Moni varmaan vihaa niitä. Liikaa humalaisia ja mölyäviä ihmisiä sekä liian ahtaita hyttejä. Silti minä tykkään käydä laivoilla. Edellisessä työpaikassani meillä oli pienen porukan kanssa tapana käydä laivoilla lähes kuukausittain. Muistelen niitä reissuja edelleen lämmöllä ja naurulla, vaikka aikaa on kulunut vuosia. Meille kehittyi työkavereiden kanssa ihan erityislaatuinen suhde niiden reissujen ansiosta. Ja tapasinhan minä N:n yhdellä niistä.

Olin viikonloppuna Ruotsin risteilyllä ystäväni kanssa. Ja se teki hyvää. Teki hyvää kuunnella musiikkia, tanssia, jutella, nähdä ihmisiä, nauraa. Ja itkeä. En näköjään pysty olla itkemättä yhtään missään. Mutta ei se mitään, itku on hyvästä ja onneksi itkun jälkeen tuli nauru monen monta kertaa.

Ensimmäisenä iltana tutustuimme tanssilattialla hulvattoman hauskaan miesporukkaan. En edelleenkään tiedä, onko minun hyväksyttävää tanssia miesten kanssa. Enkä voi ymmärtää, miksi mietin muiden mielipiteitä niin paljon. Miksi mietin jatkuvasti, mitä muut ihmiset ajattelevat minun tekemisistäni? Eihän sillä ole mitään merkitystä. Pakkohan sen on olla hyväksyttävää ja oikein, jos se minusta tuntuu siltä.

Välillä tuntui, kuin olisin ihan normaali. Kuin en olisi koskaan kokenutkaan mitään kamalaa. Välillä tuntui jopa aika onnelliselta. Ja hitto vieköön, se on aika hyvä tunne.

Tuntui hyvältä, kun yksi miehistä kehui kauniiksi. Tuntui hyvältä tanssia hänen kanssaan. Tuntui hyvältä katsoa silmiin. Sellaista on ollut ikävä. En tule olemaan vielä pitkään aikaan valmis mihinkään vakavaan juttuun, mutta kaikki tällainen pieni piristi mieltä. Kun on useamman vuoden kuullut kehuja ja kauniita sanoja päivittäin, on suuri muutos, kun niitä ei yhtäkkiä enää saakaan. Kukaan ei huomaa, jos olen värjännyt hiukset, ostanut uuden paidan tai laittanut kivaa huulipunaa. Ihan pieni kehukin tuon miehen suusta toi hymyn huulille.

Ja kun hän myöhemmin illalla pussasi minua baaritiskillä, en kääntänyt päätäni pois. Koska ei vain tuntunut siltä, että pitäisi kääntää. Tuntui siltä, että voin ihan hyvin tehdä niin. Se ei tuntunut väärältä. Eikä se tuntunut edes oudolta, vaan aika kivalta. Aamuyön tunteina istuimme kahdestaan laivan portaikossa vaikka kuinka kauan ja jaoimme toisillemme kaikki elämämme epäonnistumiset ja takaiskut. Ja itkimme yhdessä. Hän kysyi, mitä N sanoisi minulle nyt, jos näkisi meidät. Ja minä uskoin ihan vilpittömästi, että N olisi sanonut "Anna mennä. Elä. Älä ajattele niin paljon. Älä jätä asioita tekemättä minun takiani, koska sinä olet se, joka elää. Pidä hauskaa". Tuntui samaan aikaan hullulta ja luonnolliselta puhua tuikituntemattomalle N:stä. Mutta siinä oli jotain sielujen sympatiaa. Hän ymmärsi ja häntä kiinnosti. Hän tajusi, miten pahalta tuntuu olla taas lähtöpisteessä elämänsä kanssa, koska hänellä itselläänkin oli rankkoja kokemuksia takana. Se oli hyvä humalainen terapiasessio molemmille. Jäi hyvä mieli.

Risteilyn jälkeen ei ole ollut lainkaan huono omatunto. Ei kaduta. Ei tunnu pahalta. Hän sai kunnian olla se ihminen, jota pussailen ensimmäisenä N:n jälkeen. Enkä olisi ikipäivänä uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti. En suunnitellut tätä. Mutta fakta kuitenkin on, että elämä jatkuu. Sen on vain pakko mennä eteenpäin. N ei takaisin tule, vaikka lukkiutuisin kotiin viideksi vuodeksi, enkä tapaisi ketään. En usko N:n muiston "tahriintuneen", vaikka pussailin jo reilu kolme kuukautta myöhemmin toista miestä. Minä tulen kunnioittamaan häntä ja hänen muistoaan elämäni loppuun asti. Minä tulen aina puhumaan hänestä kauniisti ihmisille. Enkä jätä kertomatta, kuinka paljon rakastin. Mutta elämä jatkuu kuitenkin sen muiston kanssa. Ja nyt tuntui hyvältä ottaa tämä askel. Elämässä on pakko tarttua hetkeen, koska silloin voi tapahtua jotain mahtavaa.



torstai 19. toukokuuta 2016

Elämän tarkoitus

Joku voisi tällaisessa tilanteessa ajatella, ettei minua ja N:ää oltu tarkoitettu yhteen. Että tämä oli maailmankaikkeuden merkki meille, ettemme ole hyvä pari. Minä en ajattele niin. Tottakai meidät oli tarkoitettu yhteen. Minun piti olla hänen kanssaan hänen viimeiset vuotensa, niin se oli tarkoitettu. Me kuuluimme yhteen, vaikka N:n aika täällä oli rajallinen.

En ole koskaan ajatellut, että meille kaikille olisi olemassa vain yksi ja ainoa oikea. Olen aina ajatellut, että jokaiselle on olemassa useampikin sopiva ja oikea kumppani. En usko, että vain yksi voi olla paras. Miten sen ikinä muka löytäisi? Ja mistä tietäisi, että olisi löytänyt juuri sen ainoan oikean? Sen hetkinen kumppani on aina paras ja sopivin. Ja jos tulee ero, voi löytää jonkun toisen, joka on yhtä sopiva ja yhtä paras. Onneksi en koskaan ole uskonut "yksi ainoa oikea" -juttuihin, koska jos uskoisin, olisin nyt entistä enemmän pohjalla. Olisin menettänyt sen ainoani. Mutta jaksan uskoa siihen, että minullekin löytyy vielä joku sopiva. Ainakin joinakin päivinä jaksan uskoa.

En usko, että kovin moni voi näin nuorena sanoa tietävänsä, mikä heidän elämäntehtävänsä on. Moni varmaan pohtii, onko oikeastaan vielä saanut mitään järkevää elämässään aikaiseksi. Onko saavuttanut mitään. Ja kyllä minäkin pohdin. On ollut jotenkin erikoista muuttaa takaisin tänne kotikaupunkiini, missä vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. On hassua törmätä vanhoihin tuttuihin työntelemässä lastenvaunuja. On hassua, kun vanhat koulukaverit hakevat lapsiansa päiväkodista, jossa olen työharjoittelussa. Kyllä siinä monesti miettii, mitä minä olen saavuttanut. Olen kohta 25-vuotias opiskelija, yksin, asun vanhemmillani. Olenko saanut mitään aikaiseksi?

En tiedä, olenko saavuttanut vielä paljoakaan, mutta minä tiedän jo nyt, näin nuorena, mikä oli minun elämäni yksi suurimmista tehtävistä.

Se oli tehdä N onnelliseksi hänen viimeisinä vuosinaan. Saada hänet tuntemaan olonsa rakastetuksi. Minun elämäntehtäväni oli saada N tuntemaan itsensä onnelliseksi kuollessaan. Eikä se ole ihan pieni tehtävä. Se on yksi tärkeimpiä tarkoituksia, mitä elämässä voi olla. Minun elämäni tarkoitus oli tavata N, rakastua häneen, suunnitella yhdessä tulevaisuutta vaikka emme sitä saaneet, ja tehdä hänet onnelliseksi. Ja minä onnistuin siinä. Toivon elämässäni tulevan vielä muitakin tehtäviä, jotka minun on tarkoitus täyttää, mutta tämä oli yksi niistä. Ja se annettiin juuri minulle, koska minä onnistuin siinä kaikista parhaiten.

Tämä kokemus kasvattaa minua niin paljon. Uskon tulevissa ihmissuhteissani pääseväni ihan uusille syvyyksille tämän ansiosta. Vaikka tämä tuntuu edelleen ihan hirvittävän epäreilulta, ja sitä se onkin, positiivisesti ajatteleminen auttaa. Ja sekin auttaa, kun ajattelen, että näin oli vain tarkoitus käydä. Elämän tarkoitusta on joutunut pohtimaan tämän jälkeen todella paljon, tai lähinnä sitä, onko tällä elämällä mitään merkitystä tällaisen jälkeen. On sillä. Nyt sillä vasta onkin. Yksi elämä menetettiin liian aikaisin, eikä tulisi mieleenkään, että jättäisin nyt oman elämäni elämättä. Nyt se elämä vasta alkaa. Minä sain elämäni pitää, enkä varmasti heitä sitä hukkaan. Yksi elämäni tarkoituksista tuli jo täytettyä, kun tein N:n viimeiset vuodet onnelliseksi. Mutta en malta odottaa, mitä muita tehtäviä elämä tuo. En malta odottaa, mitä tämä elämä tuo. Toivottavasti paljon hyvää, paljon rakkautta, paljon naurua.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Kolme kuukautta

Lasken edelleen kuukausia. Ja tänään niitä on takana kolme. Kolme kuukautta ilman häntä. Joka kuun 17. päivä vetää takaisin muistoihin ja syviin ajatuksiin. Joka kuun 17. päivä tulee kalenteriin yksi kuukausi lisää yksin olemista. Mutta positiivista on, että jokaikinen kerta se kuukausi on edellistä helpompi. Kolme kuukautta on oikeasti lyhyt aika. Mutta se on hyvä alku minun elämän mittaisella toipumisen matkalla.

Hajosin tänään tuhansiksi atomeiksi, kun näin Instagramissa N:n siskon laittaman kuvan heistä kahdesta. Se tuli niin yllättäen. En ollut varautunut, että nopean Instagram-selauksen aikana törmään N:n kuvaan. Ja se oli sitten menoa. Tuli itku. Pitkä itku. Mutta kyynelten läpi tuli myös hymy. N oli kuvassa niin iloinen ja komea. Ja on oikeasti helpottavaa, että joka päivä on helpompi hymyillä. On tässä jo itkettykin.

On olemassa niin paljon pieniä asioita, jotka muistuttavat hänestä. Joka kerta, kun näen samanmerkkisen ja -värisen auton kuin N:lla, toivon hänen istuvan sen ratissa. Pienen hetken ajan toivon hänen tulevan hakemaan minua. En ole koskaan ollut kiinnostunut autoista. Nyt tuntuu, että bongaan liikenteestä jatkuvasti samanmerkkisiä ja -värisiä autoja. Auto on vain yksi esimerkki. Sitten on firma, jossa N oli töissä. Se tulee vastaan yllättävän usein. Työpaikka mainostaa telkkarissa, sponsoroi isoja urheilutapahtumia ja tulee vastaan katukuvassakin. Miksi hänen etunimensäkin pitää olla niin yleinen, että samannimisiä tulee vastaan jatkuvasti?

Kaikesta huolimatta tämä kolmas kuukausipäivä oli ihan hyvä. Ja mikä kruunaus Leijonilta illan jääkiekkopelissä! Se voitto oli N:lle. Se voitto oli minulle, kun olen selviytynyt kolme kuukautta heittämättä hanskoja tiskiin. Se voitto oli meille.


lauantai 14. toukokuuta 2016

Lauantai-illan pohdintoja

Välillä mietin, kuinka kauan jatkan tämän blogin kirjoittamista. Sillä toisinaan tuntuu, ettei minulla ole enää niin paljoa kirjoitettavaa. Alussa kirjoitin koko ajan. Kirjoitin lähes tulkoon koko valveillaoloaikani. Koska mitään muuta ei ollut. Kaikkia tekstejä en julkaissut, tai jätin ne luonnoksiin odottelemaan myöhempää julkaisua, sillä en halunnut julkaista viittä postausta päivässä. Mutta nyt tuntuu, ettei ole niin paljoa asiaa enää. Elämä tasaantuu. Alkaa taas tulla niitä rutiineja, jotka hetkeksi katosivat surun alle. Vaikka menetys on joka päivä mielessä monen monta kertaa, ei siihen enää löydä uusia kirjoittamisen arvoisia ulottuvuuksia tai näkökulmia samalla tavalla kuin aiemmin. Päivät täyttyvät arjesta.

Olen huomannut hyvinä päivinä myös hieman vältteleväni tänne kirjoittamista. Koska itken lähes aina, kun kirjoitan tänne. Silloin aina uppoutuu niin syvälle omiin ajatuksiin ja suruun. Tulee ikävä. Vaikka kirjoittaisin iloisista asioista, tulee itku silti helposti. Ja jos on ollut tosi hyvä ja mukava päivä takana, en halua päättää sitä tieten tahtoen itkuun. Koska välillä on ihan oikeasti kiva viettää sellaisiakin päiviä, kun ei itketä.

Tämä on minulle silti tärkeää työstämistä. Tässä on koko minun sydämeni ja sieluni auki. Uskon kirjoittamisen vieneen minua monta askelta eteenpäin. Ehkä yksi syy siihen, miksi olen päässyt jo aika hyvin jaloilleni, on se, että yritän työstää tätä surua mahdollisimman paljon. Vaikken ole ihan varma edelleenkään, miten surua työstetään. Mutta minä kirjoitan. Paljon. Minä ajattelen, pohdin ja vellon surussa. Minä mietin ja analysoin tunteitani ja koko elämää monta tuntia päivässä pääni sisällä. Juttelen kavereille ja jaan tätä tuskaa eteenpäin suurin piirtein kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Olen herkkä pohdiskelija. Mietin aina asioita päässäni ihan hirveästi, ja nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Ehkä se tekee minusta niin vahvan, että minulla on kyky ajatella asioita, enkä työnnä niitä syrjään. Työstän ja mietin ja pohdin niin kauan, että koko aihe kyllästyttää.

Viikko on taas ollut ihan hyvä. Olen nähnyt ystäviä ja retkeillyt päiväkodin kanssa. Ja oikeastaan vahingossa kerroin yhdelle päiväkodin työntekijöistä tämän kaiken. Se tuntui ihan hyvältä. Tuntuu hyvältä puhua, en halua salailla tätä asiaa keneltäkään. Koska ei se ole salaisuus, että jotain minussa on rikki. Puhuminen auttaa, että voin joskus olla ehjempi. En varmaan koskaan enää tule olemaan ehjä, mutta en ehkä pyrikään siihen. Säröt tekevät ihmisistä kiinnostavia. Kovia kokeneet ihmiset ovat viisaampia ja syvempiä. En tiedä, voiko niin sanoa, mutta jollain tavalla olen jopa ylpeä tästä omasta tarinastani. Tai ennemminkin olen ylpeä, kun voin sanoa seisovani taas omilla jaloillani kaiken tämän jälkeen. Olen ylpeä, kun tämä ei musertanutkaan minua.

torstai 12. toukokuuta 2016

Sateen jälkeen on aina pouta

Kuulin tänään iloisia uutisia. N:n paras ystävä saa lapsen. En voisi olla enempää onnellisempi hänen ja vaimonsa puolesta. Tämä antaa uskoa, että sateen jälkeen on aina pouta. Ei myrsky yksinkertaisesti voi kestää loputtomiin. Joskus on tultava kauniimpi päivä. Minullekin. Kyllä minäkin saan vielä jotain hyvää. En tiedä mitä se hyvä on, tai milloin se tapahtuu, mutta olen varma, että minäkin sen koen vielä joskus. Ennemmin tai myöhemmin.

Kävin tänään koululla tekemässä tentin uusintatilaisuudessa, koska alkuperäinen tenttipäivä oli joskus keväällä, jolloin minulla ei ollut yhtään voimanrippeitä valmistautua siihen. Pakko myöntää, että en juuri ollut valmistautunut nytkään. En yleensä ajattele, että "kunhan nyt vain pääsen läpi". En ole koskaan ollut sellainen. Mutta nyt täytyy antaa itselleen armoa. Ei kaikessa tarvitse onnistua täydellisesti. Olin jo lähellä jättää käymättä koko kurssin, mutta niin paljon en armoa itselleni antanut. Tein tentissä minkä pystyin ja kirjoitan viikonlopun aikana esseen samalle kurssille. Ja sen jälkeen voin sanoa, että hitto vieköön olen vahva. Voittaja.

Tenttisalissa kaikki näytti samalta kuin ennenkin. Samat seinät, samat oppilaat, sama tyhjä tunne päässä kun tenttipaperi tuodaan eteen, sama vanha opettaja samoissa vaatteissa kuin aina ennenkin. Mietin, kuinka moni näistä ihmisistä mahtaa tietää. Kuinka moni näistä opiskelijoista tietää, että minä olen jotain ihan muuta, kuin muutama kuukausi sitten? Yksi tyttö hymyili minulle ennen tentin alkua sillä lailla säälivästi. Sellainen pieni pahoillaan oleva hymy. Vähän vaivaantunut ja hetken päästä katse oli jo muualla, ettei vain tarvinnut sanoa minulle mitään.

Huomenna näen pitkästä aikaa koulukavereitani. Olen odottanut sitä niin. Ihanaa päästä nauramaan tyttöporukalla ja vetää haalarit jalkaan opiskelijabileisiin. En edelleenkään ole varma, onko minun sallittua käydä ulkona. Mutta minähän itse siitä vain päätän. En vain haluaisi kenenkään ajattelevan, että mitä tuokin täällä baarissa nyt jo tekee. En edes tiedä, miksi välitän muiden mielipiteistä pätkän vertaa. Minä voisin istua neljän seinän sisällä koko loppuikäni, mutta se ei tuo N:ää takaisin. Tai sitten voin nähdä kavereita ja viettää kivoja hetkiä, jotka auttavat minua kohti sitä jotakin, minne ikinä olenkaan matkalla. Ja minä valitsen jälkimmäisen. Tiedän, että N:kin haluaisi minun valitsevan niin.

Aurinko paistaa aina ennen pitkää. Joillekin se paistaa tänään. Toisille huomenna. Minullekin joskus. Ja siihen asti voin vähän huijata, ja kuvitella auringon olevan kirkkaana välkkyvissä baarin valoissa. Ainakin huomenna se on. Huomenna aurinko on baarin valoissa ja ystävien hymyissä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Muuttunut minä


Tässä olen minä. Ainakin jos kysytään yhdeltä 6-vuotiaalta tytöltä työharjoittelupaikastani. Kyllähän tuo minulta näyttää. On tummat hiukset, pitkät ripset ja paljon koruja. En vain ole ihan varma noista korkokengistä ja mekosta, sillä minut näkee tuossa yhdistelmässä korkeintaan kerran vuodessa jossain juhlissa.

On mielenkiintoista miettiä, millä tavalla tämä kokemus muuttaa minua. Koska sehän on fakta, että tällaisen jälkeen ihmisessä jokin muuttuu pysyvästi. Minä toivoisin, että kun aikaa on kulunut tarpeeksi, muuttuisin jotenkin iloisemmaksi, mitä olen ollut ennen. Että osaisin iloita pienistä asioista ja olla onnellinen jo pelkästään siitä, että saan aamulla avata silmät. Etten valittaisi pienistä enkä olisi niin ankara itselleni.

Eniten pelkään, että muutun jotenkin kyyniseksi ja pelokkaaksi. Että pelkään minulle tapahtuvan uudestaan jotain pahaa. Etten osaisi nauttiakaan hyvistä asioista, koska olisin varma, että ne viedään minulta kuitenkin. Etten luottaisi elämään, vaan pelkäisin aina pahinta.

Hyvä ystäväni sanoi minulle taannoin, että hän on nyt ajatellut, että tämä asia oli minun elämäni hirvein juttu, mutta tästä lähtien tulen saamaan paljon onnea ja hyviä asioita. Toivon todella, että se olisi niin. Toivon, että tämä menetys on ainoa, mitä tulen koskaan kokemaan. Toivon, että elämä on minulle tästä lähtien hyvä. Ajatukseni tästä vaihtelevat melkein päivittäin. Joka toinen päivä uskon tuohon, että tästä lähtien saan kokea paljon onnea. Että salama ei iske kahta kertaa samaan puuhun. Mutta joka toinen päivä olen skeptinen loppuelämästäni. Ajattelen, että kaikki kamala kerääntyy nyt minulle. Kun kerran olin löytänyt jo täydellisen miehen, ei minulle anneta vastaavaa onnea toista kertaa. Nyt on jonkun toisen vuoro.

Toinen ystäväni sanoi viisaasti, että jos ei koskaan koe mitään kamalaa, ei voi olla oikeasti onnellinen. Jos kaikki sujuu aina niin kuin oli suunnitellut ja kaikki ojennetaan kultalusikalla naaman eteen, ei osaa arvostaa sitä onnea, minkä on saanut. Siihen turtuu. Myönnän itsekin, etten osannut aiemmin arvostaa kaikkea sitä hyvää mikä minulla oli, koska en ollut ikinä käynyt pohjalla. Olin tottunut siihen, että kaikki on aina hyvin. Tämän menetyksen jälkeen uskon, että voin joskus tulevaisuudessa olla onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Koska nyt onnellisuus on pieniä asioita. Nyt onnellisuus on sitä, mikä aiemmin oli ihan normaalia. 

lauantai 7. toukokuuta 2016

Onnea on

Tämä viikko on ollut hyvä. Suurin vaikutus on varmaan ollut tuolla ihanalla auringonpaisteella ja lämmöllä, jotka piristävät jokaikistä päivää. Ajattelen N:n olevan auringonpaisteen takana ja hänen antavan meille tuon lämmön. Auringonpaiste on N:n hymy. Ja lämpö on hänen halauksensa minulle. N:n kuolinpäivänä paistoi aurinko, vaikka oli hyisen kylmä ja synkkä helmikuu. Hänen hautajaispäivänäänkin paistoi aurinko, vaikka oli loskainen ja harmaa maaliskuu. Auringon on oltava merkki häneltä. Aurinko on hän. Pakkohan sen on olla.

Olen onnellinen monesta. Olen onnellinen,

...että jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat alkaneet. Minä rakastan penkkiurheilua. N ei koskaan ollut kiinnostunut minkään lajin seuraamisesta. Mutta uskon silti, että N:llä on voimia pilvensä reunalta käsin antaa Suomelle avoimia maalipaikkoja peleissä.
...koska ostin eilen ihanat pitsishortsit. Se on merkki kesästä.
...koska olen menossa tänään viettämään iltaa työkavereideni kanssa.
...että poskipäilläni on muutama pisama enemmän kuin viikko sitten.
...koska sain eilen N:n äidiltä spontaanin viestin, jossa hän toivotti aurinkoista viikonloppua sydämien kera.
...että olen ollut ahkera kouluhommien kanssa ja yksi kerrallaan saan tehtäviä tehtyä ja palautettua. Olisi ollut helppoa heittää kouluhommat syrjään täksi kevääksi, mutta minä en heitä. En luovuta enkä anna periksi.
...että ensi viikolla näen ihania koulukavereitani opiskelijabileiden merkeissä.
...että parin viikon päähän on varattu Ruotsinristeily ihanan ystäväni kanssa. En malta odottaa shoppailua, syömistä (erityisesti tätä, M. Tiedän, että sinäkin odotat tätä), tanssimista ja nauramista.
...että minulla on aivan ihania ystäviä. Arvostan heistä jokaista. Vaikka osa asuu kaukana, eikä yhteyttä tule pidettyä usein, he ovat aina mielessäni ja sydämessäni. Eivätkä sieltä koskaan katoa.
...että olen vielä nuori. Mutta silti tarpeeksi vanha, että minut otetaan esimerkiksi työharjoittelupaikassani vakavasti.
...että olen hengissä.
...että olen voittaja.

Olen myös surullinen monesta. Mutta sitä listaa en kirjoita ylös. En tänään. Koska tänään on hyvä ja onnellinen päivä. Taas.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Keltainen toukokuu

Tämä kevät on mennyt nopeasti. Alussa päivät valuivat eteenpäin tosi hitaasti ja välillä tuntikin tuntui iäisyydeltä. Lakkasin itsekin elämästä. Mutta nyt, kun seisoo jo jotenkuten jaloillaan, aika tuntuu menneen vauhdilla. En voi uskoa, että on jo toukokuu. En voi uskoa, että olen selvinnyt näistä kuukausista tähän päivään asti ihan hyvin.

Työharjoitteluni päiväkodissa on jo yli puolivälissä. Ja se on todella tehnyt minulle hyvää. Harkitsin pitkään, jaksanko tehdä harjoittelua nyt ollenkaan. Mutta olen kiitollinen, että päätin tehdä. Jos olisin jättänyt harjoittelun väliin, olisin maannut nämä 10 viikkoa vain kotona. Eikä se olisi vienyt minua askeltakaan eteenpäin. Päinvastoin. Nyt olen saanut päiviini rytmiä ja muuta ajateltavaa. Ja joka aamu on pakko nousta sängystä. Työpäivän aikana en oikeasti ehdi ajatella tätä tilannetta montaakaan kertaa. Ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa aamut, kuin suloiset ja iloiset lapset, jotka ryntäävät antamaan maailman isoimman halauksen, kun tulen päiväkodin ovesta sisään? Ei mikään. Se on tasan sitä, mitä minä kaipaan ja mikä on minulle hyväksi.

Nyt olen jo siinä vaiheessa, että ensimmäiseksi aamulla ei tarvitse enää muistutella itselleen, että N:a ei enää ole. Ainakaan useimpina aamuina. Nyt sen jo muistaa suurimman osan ajasta. Toki vieläkin on niitä hetkiä, kun ihan pienen välähdyksen ajan ajattelee, että täytyypä kertoa tämä N:lle. Mutta hyvin nopeasti totuuden muistaa. Edelleen vaatekaupoissa ihan automaattisesti skannaan katseellani miesten osaston läpi, jos sieltä löytyisi jotain N:lle sopivaa. Ja irtokarkkipussiin eksyy aina pari N:n suosikkia, vaikka itse en niistä pidä. N:llä oli aivan omituinen karkkimaku... Hän piti juuri niistä karkeista, jotka valtaväestö jättää karkkipussin pohjalle syömättä.

Vaikutan varmaan suurimman osan ajasta ihan normaalilta. Ne, jotka eivät tiedä, eivät varmaan uskoisikaan minut nähdessään. Ei sitä käytöksestäni huomaa, ainakaan yleensä. Mietin usein, milloinkohan olen taas onnellinen. Milloin voin seuraavan kerran sanoa olevani onnellinen? Siihen menee vielä aikaa. Vaikka voin jo nauraa ja tehdä normaaleita, hauskoja juttuja, en ole silti lähellekään onnellinen. Ja ne päivät, kun en olisi itkenyt lainkaan, on laskettavissa yhden käden sormilla. Itken edelleen oikeastaan joka päivä. Mutta sellaista se elämä on. Välillä itkua ja välillä naurua, joskus samaan aikaankin. Joskus enemmän itkua. Ja sitten taas enemmän naurua. Ja enemmän, ja enemmän.


N Kanarian matkallamme vuonna 2013

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Hei hei, asunto


Kävin eilen viimeistä kertaa meidän asunnollamme. Oli aika haikeaa jättää hyvästit. Se asunto kätkee sisäänsä niin monta muistoa ja onnellista hetkeä. Ja ihan tosissani ajattelin vielä muutama kuukausi sitten, että kun tuosta asunnosta joskus muutamme pois, on syynä oman asunnon osto. Tällaista kohtaloa en olisi ikinä voinut meille kuvitella. Että N muuttaa taivaankotiin ja minä pakkaan yksinäni tavaramme, vien ne varastoon ja muutan vanhemmilleni. Tuntuu vieläkin tosi epäreilulta.

Asunto näytti nyt tyhjänä ihan samalta kuin silloin, kun muutimme sinne. Silloin oli syksy, täytin samalla viikolla 21 vuotta. Muuttopäivänä satoi vettä. Kävimme Mäkkärissä syömässä muuttopuuhien lomassa. Ja illalla olimme niin onnellisia, kun kaikki oli valmista. Olimme onnellisia, että olimme saaneet sen kämpän. Heti asuntonäyttöön tultuamme tiesimme, että haluamme sen. Ja asuntonäytöstä lähtiessämme kolautimme päämme yhteen eteisessä, kun olimme kumartuneina laittamassa kenkiä jalkoihin. Oikein tohelot liikenteessä.

Toisaalta on helpottavaa, että olen nyt päässyt asunnosta eroon. Tavallaan siitä muodostui aikamoinen taakka N:n kuoleman jälkeen. Nyt ei tarvitse miettiä sitä enää. Mutta silti tuntui vaikealta sulkea ovi viimeistä kertaa. Kuulla tuttuakin tutumpi naksahdus, joka sen sulkemisesta kuuluu ja jää kaikumaan rappukäytävään. Mennä hissiin, painaa nappia ja nähdä ovien sulkeutuvan, jättäen sen asunnon sinne kuudenteen kerrokseen ilman meitä.

Mietin, mahtavatko naapurimme tietää, mitä meille tapahtui. Emme tunteneet naapureitamme kovin hyvin ja välillä minusta tuntui monen vuoden jälkeenkin, että rapussa tulee vastaan ihan vieraan näköistä porukkaa. Enkä vieläkään tiedä, miltä meidän seinänaapurimme näyttää. Toki oli niitäkin ihmisiä, joiden kanssa vaihtoi muutaman sanan, kun sattui samaan hissiin. Ovatkohan he lukeneet kuolinilmoituksen lehdestä, ja osanneet yhdistää sen meihin? N:n sukunimi on harvinainen, se on käytössä vain heidän suvullaan, alle kymmenellä ihmisellä. Ja nyt yhtä vähemmällä. Minä oikeasti toivoisin, että naapurimme tietäisivät. Kunpa kukaan ei luule, että erosimme. Sekään ei ole mahdoton ajatus, koska N:n autoa ei näkynyt parkkipaikalla enää hänen kuolemansa jälkeen, mutta minä kuitenkin kävin asunnolla monta kertaa ties kenen kanssa. Kerran N:n paras ystävä oli käymässä siellä kanssani, ja parkkipaikalla halasimme pitkään, ennen kuin hän lähti autollaan pois. Mietin silloin, että tästä saisi joku kerrostalokyttääjä kehiteltyä vaikka millaisia tarinoita.

Toisaalta olen hölmö, kun mietin, mitä muut ajattelevat tai tietävät. Mitä väliä. Tosiasia on se, että kukaan tuskin huomaa, että olemme muuttaneet pois. Mutta postinjakaja kyllä tietää. Olen joskus miettinyt, että ei varmaan postinjakajastakaan ole kivaa tiputella postiluukusta ensin sairaalan kirjeitä ja sitten kaiken maailman virastoista tulevia kirjeitä, joissa on nimenä N:n kuolinpesä.

Nyt täytyy vain ajatella, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tästä aukeaa nyt ihan uusi elämä minulle. Ja vaikka se kuinka vaikeaa onkin, yritän ajatella tätä uutta alkua positiivisena asiana. Sovimme juuri koulukavereideni kanssa, että viimeisen opiskeluvuoden kunniaksi aiomme käydä jokaisissa vastaantulevissa opiskelijabileissä. Ja minä todella odotan sitä. Nyt minulla ei ole ainuttakaan syytä jäädä kotiin nysväämään, koska kotona ei minua kukaan odota. Mutta maailma odottaa. Maailmalla on varmasti vielä paljon annettavaa minulle. Ei tätä minulle olisi tapahtunut, jos maailmalla ei olisi muita suunnitelmia varalleni. Olen siitä ihan varma.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Ensimmäiset ajatukseni hänestä

Olen aina kirjoittanut paljon. Yhdessä vaiheessa päiväkirjan kirjoittaminen oli minulle lähes jokapäiväinen rutiini. En ole kuitenkaan vuosikausiin kirjoittanut tavalliseen päiväkirjaan, vaan tietokoneelle, koska koneella on paljon nopeampaa kirjoittaa pitkiäkin tekstejä. Olen viimeaikoina lukenut paljon tekstejä, jotka olen kirjoittanut siihen aikaan, kun tapasin N:n. Nämä seuraavat otteet olen kirjoittanut seuraavana päivänä N:n tapaamisesta. Olin tuntenut hänet alle vuorokauden, kun nämä on kirjoitettu. En halua laittaa tekstiä kokonaan, ensinnäkään siksi, että se on neljä sivua pitkä ja hyvin yksityiskohtainen selostus tapaamisillastamme, ja toisekseen siksi, että se on aika henkilökohtainen. Mutta haluan silti jakaa nämä lauseet, jotka olen kirjoittanut pää aivan pilvissä. Vain alle vuorokauden jälkeen ensitapaamisesta.

Mä tapasin eilen maailman ihanimman miehen.

...Ja sillon mun katseet kohtas sen kanssa. Se istu ehkä kymmenen metrin päässä, pöydässä jossa oli nainen ja pari muuta miestä. Se katto pitkään, ja mä vastasin katseeseen. Välillä käänsin pääni pois mut aina meidän katseet löys toisensa uudelleen. Ja mikä hymy! Se oli aivan supersulonen ja koko mies muutenkin hyvännäkönen.

...ja kylmä ilmakaan ulkona ei haitannu yhtään. Mulla oli sisältä lämmin.


...mä tunsin kädet mun ympärillä. Ja kun käännyin ympäri, se ihana mies oli siinä!


Siinä se yhtäkkiä oli, tanssi mun kanssa, koski muhun ja näytti törkeen hyvältä.


Ei menny kovin kauaa, kun se suuteli mua ekan kerran. Ja voi taivas, se tuntu hyvältä.

Siellä se piti kättä mun ympärillä ettei mulle ois tullu kylmä, ja se sano että mä olen sen mielestä tosi kaunis.

Pian N sano, että se haluu viedä mut johonkin. Mentiin hissillä kymppikerrokseen ja mä ihmettelin että mitä me siellä tehään, eihän siellä oo edes mitään, ja se sano että "on siellä, sinä ja minä".

Se suuteli mua hissin seinää vasten ja mun pää oli pelkkää hattaraa.

...voi herranjestas, en oo kyllä vastaavanlaista miestä tavannu eläissäni.

N oli niin huomaavainen ja laitto kokoajan mut kaiken edelle ja oli vaan kertakaikkiaan ihana. 

Ja se sano mulle koko illan aikana varmaan 50 kertaa että mä olen ihana.

Ja se sano, että mä olen ihanin nainen ketä se on pitkäään pitkään pitkäääääään aikaan tavannu. 

Kukaan mies ei oo koskaan ollu mulle noin hyvä ja ihana ja huomaavainen. Ei koskaan. 

N sano mulle monta kertaa, että "mä tykkään susta". Vaikka oltiin tunnettu vasta pari tuntia, se sano silti niin. 

Ja mitkä käsivarret!!! Halleluja! 

Jossain vaiheessa yöllä mä havahduin hereille. Aloin miettimään, että näinkö mä vaan unta. Näinkö mä unta ihanasta miehestä, joka sano mulle ihania asioita ja kohteli mua, ku olisin maailman kallein aarre? Kävikö mulle taas niinku aina, että nään ihan uskomatonta unta ja herään ja tajuunkin ettei se ollu totta? Mut sit ajatukset alko kirkastumaan, ja tajusin, et tällä kertaa se meni toisin. Tällä kertaa ne ihanat muistikuvat mun päässä oli totta! Ne kaikki oli oikeesti tapahtunu! Se oikeesti sano kaikki ne sanat ja teki kaikki ne teot, mä en pelkästään kuvitellu! Se on oikeesti olemassa! Mut valtas niiin suuri onnen riemu, ettei tosikaan! Kävin uudelleen nukkumaan ihan hiton tyytyväisenä.

N pussaili mua vielä ja kuiski mun korvaan että oon ihana. 

Ja sit se lähti, mutta sillä oli mun puhelinnumero sen kännykässä ja se ties mun nimen, joten olin varma että saisin siihen vielä yhteyden. Tiesin ettei mun tarttenu sanoo hyvästejä ikiajoiks.


Nämä tekstit kertovat, kuinka myyty olin samantien. Tämän jälkeen minun on ehkä pakko uskoa rakkauteen ensisilmäyksellä, tai johonkin vastaavaan. Ja minusta on ihanaa, kun olemme N:n äidin kanssa jutelleet, ja hän on kertonut, että myös N oli aivan myyty ensitapaamisemme jälkeen. N:n äiti oli aavistanut heti N:n nähtyään, että nyt on joku tyttö sekoittanut pään ihan täysin. Että nyt on jotain erityistä kyseessä. Ei hän kuulemma koskaan aiemmin ollut ollut sellainen. Ja siitä suhteemme sitten lähtikin nopeasti liikkeelle. Olimme heti aivan erottamattomat ja muutaman kuukauden päästä jo muutimme yhteen. Vaikka kaikki alkoi rytinällä, ei suhteesta kadonnut se tietty kipinä edes silloin, kun kaikki oli jo tuttua ja arkipäiväistä. Joskus sitä vaan tietää. Joskus ei tarvita mitään muuta kuin yksi ainoa katse. Ja sitä katsetta en koskaan epäillyt.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Sormuksista ja kosinnasta




Olen miettinyt paljon, mitä aion tehdä meidän kihlasormuksillemme. Ennen N:n hautaamista tein päätöksen, etten laita hänelle sormusta hautaan, vaan pidän sen itselläni muistona. Ja siitä asti on ollut aika selvää, että haluan tehdä sormuksista jotain. En halua, että N:n sormus jää pölyttymään kaapin perälle, koska siellä se ei minua ilahduta, ja sinne se unohtuisi hyvin nopeasti. Omaa sormustani toki olen käyttänyt kokoajan oikeassa nimettömässäni.

Haluan, että meidän sormuksistamme tehdään yksi. Haluan, että ne juotetaan yhteen, jotta voin itse käyttää niitä aina. Aion käydä huomenna kultasepänliikkeessä kysymässä, onko niille mahdollista edes tehdä niin. Haluaisin, että lopullinen sormus olisikin sen näköinen, että siinä on kaksi sormusta. En halua, että sormukset sulatetaan ja sitten niistä muotoillaan yksi uusi sormus, vaan toivoisin, että niihin jäisi kaikki naarmut ja käytönjäljet ja ne edelleen erottuisivat toisistaan. Mutta en todellakaan tiedä, onko näillä toiveilla mahdollista tehdä sormuksille yhtään mitään.

Ylimääräistä pohtimista ovat aiheuttaneet 15 pientä kiveä, jotka sain N:n äidiltä. Hän antoi meille vanhat kihla- ja vihkisormuksensa viime kesänä, kun olimme menneet kihloihin. Niitä oli tarkoitus käyttää osittain minun tulevaan vihkisormukseeni. Annoin ne hänelle kuitenkin takaisin N:n kuoleman jälkeen. N:n äiti oli käynyt sormusten kanssa kultasepällä, saanut rahaa kullasta, ja antoi nyt kivet takaisin minulle. Eli nyt minulla on 15 pientä timanttia, joille haluaisin keksiä käyttöä. Tavallaan haluaisin kivet nyt tuohon tulevaan sormukseen mukaan, koska minun tulevaan sormukseenhan ne oli tarkoitettukin. Mutta en tiedä, tuleeko siihen liikaa kaikkea? Ja ovatko ne pienet kivet liian erilaisia, kuin minun sormukseni isommat kivet? Ehkä ammattilainen osaa kertoa paremmin.

Ja sitten vielä kaiverrus. Mitä ihmettä haluan kaiverrettavan sormuksen sisälle? Emme koskaan ehtineet viemään sormuksia kaiverrettavaksi, joten niissä ei nyt lue mitään. Luulen, että päädyn ihan tavalliseen S ♥ N (Vai N  S, miten voi olla näin vaikeaa päättää?!). Sen lisäksi siihen tulisi meidän tapaamispäivämäärä, sekä N:n kuolinpäivä. Sillä koko sen ajan meidän rakkaustarinamme kesti.

N kosi minua viime elokuussa Tallinnassa. Olemme myös tavannet Tallinnan risteilyllä, joten sinänsä paikkavalinta oli hauska yhdistävä tekijä. Koko kosinta on kuitenkin hieman sumun peitossa, en oikeasti muista sitä tarkasti. Hän polvistui eteeni, mutten muista juuri mitään, mitä hän sanoi. Paitsi sen, että hän haluaa olla loppuelämänsä minun kanssani. Ja niin hän saikin olla. Muistan myös hänen silmänsä, jotka täyttyivät melkein kyyneleistä. Ja miten onnellinen katse niissä oli! Hänen silmissään oli lähes aina onnellinen ja rakastunut katse, kun hän katsoi minuun. Minulla on paljon valokuvia siitä katseesta, ja se onkin yksi niistä asioista, jota kaipaan eniten. Se katse. Rakastuneen miehen katse. N polvistuneena minun eteeni, niin täynnä toiveita tulevaisuudesta ja yhteisestä elämästämme. Niin toiveikas nuori mies kaikista onnellisimmillaan. N puhui kaikille kuolemaansa edeltävinä aikoina, kuinka onnellinen hän on. Kuinka hänellä on kaikki. Se on katkeransuloista. Miten niin onnellinen mies voidaan viedä täältä? Mutta toisaalta olen itse onnellinen, että hän sai kokea kaiken sen onnen, ehti saavuttaa paljon ja kuoli tyytyväisenä elämäänsä.

8.8.2015 oli yksi elämäni rakkaudentäyteisimmistä päivistä. Olimme niin naurettavan onnellisia sinä päivänä. Kihloihin meno oli minulle iso juttu, koska ajattelin sen tapahtuvan vain kerran elämässä, vain yhden ihmisen kanssa. Valitettavasti minä en käsikirjoita tätä elämää.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Oikeasti hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Tähän asti ei oikeastaan hyviä päiviä ole vielä juurikaan ollut. On helpompia, parempia ja kivuttomampia päiviä, mutta ei vielä hyviä. Eilen oli.

Eilen olin ensimmäistä kertaa töissä N:n kuoleman jälkeen. Elämä on kyllä jakautunut tosi vahvasti kahteen osaan; elämään ennen N:n kuolemaa ja elämään sen jälkeen. Ajattelen aina, että nyt teen sitä ja tätä ensimmäistä kertaa, tai näen sitä ja tätä ihmistä ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäiset kerrat ovat aina jännittäviä. Ensimmäinen työpäiväkin oli jännittävä, koska en tiennyt, miten ajatukseni pysyvät kasassa. Työpaikkani on samassa kaupungissa, jossa minä ja N asuimme, ja koko kaupunki huutaa minulle hänen nimeään. Kauppakeskus, jossa olen töissä, huutaa hänen nimeään ja tavallaan myös oma työpaikkani siellä tekee sitä, vaikkei se liity häneen mitenkään. Seurustelin kuitenkin N:n kanssa jo silloin, kun sain tuon työpaikan, ja jaoin aina paljon työjuttujani hänen kanssaan. Hän kävi monesti kauppareissun yhteydessä moikkaamassa minua siellä ja tuomassa evästä. Työpaikan ikkunasta näkyy bussipysäkki, jonne N tuli usein iltavuoroni jälkeen odottamaan minua. Nyt en saa enää koskaan kyytiä kotiin. Kukaan ei minua odota.

Työpäivä meni kuitenkin nopeasti, eikä ollut aikaa mietiskellä mitään, kun oli niin paljon uusia asioita, joihin perehtyä. Ehkä ikävät ajatukset iskevät työpaikalla joskus myöhemmin, kun on hiljaisempaa, ja ehtii oikeasti pysähtyä. Nyt nautin kuitenkin siitä, että asiakkaat olivat mukavia ja työnteko tuntui kivalta. En ole varmaan koskaan ennen lähtenyt niin innoissani lauantaiaamuna töihin! Edes räntäsade ei latistanut mieltäni.

Töiden jälkeen lähdin Helsinkiin kohti Hartwall Areenaa, jonne olimme menossa kavereideni kanssa katsomaan Antti Tuiskua. Ja olipa kyllä aika tehokas keino unohtaa omat ajatukset! Kaksi tuntia silkkaa rakkautta, hymyä ja tanssimista. Kunpa olisin saanut kertoa N:lle keikasta. Mutta ehkä hän näki sen jostain pilvensä reunalta. Ehkä N näkee sieltä jokaikisen keikan, jonka vain haluaa nähdä, eikä tarvitse maksaa lipuista.

Viralliset jatkot bailattiin yhdessä baarissa, jossa soitti Roope Salminen ja Koirat. Tanssilattialla mietin, saanko minä jo käydä baareissa. Saako tyttö, jonka mies on kuollut reilu kaksi kuukautta sitten, käydä ulkona? Ei kai siihen mitään aikarajaa ole, eikä siitä kukaan muu päätä kuin minä. Ja nyt tuntui hyvältä mennä. Niitä asioita pitää tehdä, jotka tuntuvat hyvältä. Ystävät, hyvä musiikki ja tanssiminen yökerhon värikkäiden valojen alla oli eilen juuri sitä, mikä tuntui hyvältä. Ja jos jokin asia tuntuu hyvältä, ei kai sitä silloin tarvitse kyseenalaistaa. Jos jokin asia tuntuu hyvältä, on se silloin oikein.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Haudalla

Ennen tätä päivää en ollut käynyt N:n haudalla kertaakaan. Se kuulostaa aika pahalta. Minunhan jos jonkun siellä tulisi käydä! Olen kuitenkin ehkä hieman vältellyt sinne menoa. En edes tiedä miksi. On vain ollut tosi iso kynnys kävellä hautausmaan porteista sisään ja etsiä sieltä se kaikista tuorein hauta. Hauta, jota ei koskaan olisi pitänyt edes kaivaa.

Yhtenä iltana makasin sängyssä ja sain ihan hirvittävän itkukohtauksen, kun tajusin, etten todella ole käynyt rakkaani haudalla kertaakaan. Tuli todella huono omatunto. Mitä N sanoisi, kun en ole käynyt siellä? Itkin samaan aikaan sitä, että olen huono tyttöystävä kun en ole käynyt, ja sitä, että minun on jossain vaiheessa mentävä sinne kuitenkin.

Tänään sitten pakotin itseni haudalle, kun olimme isäni kanssa käymässä minun ja N:n asunnolla. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen päivä, kun hieman jo halusin mennä sinne. En tiennyt mitä odottaa. En tiennyt lainkaan, miltä siellä näyttää. Näin haudan jo kaukaa, kun kurvasimme autolla tien varteen. Se todella oli ainoa hauta, joka oli peitetty hiekalla ja näytti niin tuoreelta. Itku tuli heti kävellessämme sitä kohti.

Haudalla oli muutamia kukkia ja kynttilöitä. Yksi niistä paloi. Hautakivi laitetaan paikalleen vasta kesällä, kun maa on kokonaan sulanut roudasta, joten nyt sen tilalla oli vain puinen keppi nimellä varustettuna. En voi edelleenkään uskoa, että siellä haudassa hän on. En halua uskoa. Olisi tehnyt mieli kiskaista se keppi irti maasta ja heittää niin kauas kuin käsistä lähtee. En ihan oikeasti halua sisäistää sitä, että siellä makaa saman niminen ihminen, kuin kepissä lukee. Minun mieheni nimi. Minun tuleva sukunimeni. Minun piti mennä naimisiin sen ihmisen kanssa, joka makaa nyt monta metriä maan alla! Se on niin väärin, ettei pieni ihmismieli voi sitä käsittää.

Liekö kohtalon johdatusta vai mitä, mutta N:n isäpuoli sattui tulemaan haudalle juuri samaan aikaan. Vaihdettiin halaukset ja kuulumiset. Olen aina pitänyt N:n vanhemmista todella paljon ja he ovat ottaneet minut ihanasti osaksi perhettä. On hirvittävän haikeaa joutua luopumaan siitä kaikesta. Vaikka tietysti heidän kanssaan voi olla edelleen tekemisissä, mutta en kuulu enää samalla tavalla perheeseen, kuin aiemmin.

Näen mielessäni N:n kuolleet kasvot aina, kun ajattelen hänen makaavan siellä haudassaan. Eikä se ole lainkaan kiva mielikuva. Ja hautausmaalla muistin hautajaispäivän kuin eilisen. Kun maa oli valkoinen ja ihmiset mustiin pukeutuneita. Siitäkin on tultu aika pitkälle. Mutta silti paluu sinne ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Ei kai siitä ikinä helppoa tule. Ei 24-vuotiaan naisen kuulu käydä miehensä haudalla. Ei sen vaan kuulu mennä niin.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Maailman vahvin

Minä olen vahvin tyttö, kenet tunnen. Olen huomannut, että olen oikeasti ihan pirun vahva. En olisi koskaan uskonut itsestäni moista. Eikä olisi uskonut varmaan kukaan muukaan.

Ihmettelen itsekin, mistä tällainen vahvuus ja halu selviytyä johtuu. Luin hetki sitten ensimmäisiä postauksiani tästä blogista. En ole lukenut niitä montaakaan kertaa kirjoittamisen jälkeen. Muistelin ensimmäisen postauksen olleen tosi koskettava ja surullinen. Itseasiassa se ei ollut. Totesin jo kolmannessa lauseessa selviytyväni tästä. Tyttö, joka on menettänyt miehensä edellisenä päivänä, toteaa tuosta noin vaan kolmannessa lauseessa selviytyvänsä? Okei. Johan tämän blogin osoitekin sen kertoo. Osoite oli ensimmäisiä asioita, joka minun piti päättää, kun avasin tämän blogin. Ja kaikista maailman vaihtoehdoista valitsin "Tarina selviytymisestä". Ihan loogista. Olisin voinut valita minkä tahansa osoitteen, mutta halusin kirjoittaa tarinan selviytymisestä. Se kertoo kyllä, millaisella asenteella olen lähtenyt kohtaamaan tätä järkyttävän järjetöntä asiaa. Voittajan asenteella.

Ehkä suurin syy siihen, miksi olen selviytynyt ja päässyt jaloilleni näin hyvin, on se, että olen halunnut. Olen päättänyt selvitä. Ihan vain yksinkertaisesti: en ole nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. En tiedä, mistä tällainen vahva tahto tulee. Mistä kummasta olen repinyt tämän tahdon kaikista suurimman ja synkimmän surun keskellä? Oikeastaan kertaakaan ei ole käynyt mielessä luovuttaa. Vaikka on niitäkin päiviä, kun aurinko ei vaan kertakaikkiaan nouse, olen jatkanut eteenpäin.

Kenties yksi syy selviytymiselleni on se, että tiedän N:n toivovan sitä. N haluaisi, että jatkan elämää ja pääsen tämän yli. Tiedän N:n vihaavan itseään siitä hyvästä, että teki tämän minulle. Mutta vielä vihaisempi ja surullisempi hän olisi, jos hän näkisi, että minä jäisin tämän surun vangiksi. Enkä minä anna sen tapahtua.

Ensimmäisissä postauksissani hoin melkein lapsellisen monta kertaa, että aion selviytyä tästä. Ehkä en silloin itse uskonut siihen kovin vahvasti. Tai en tiedä uskoinko. Ehkä sillä hokemisella yritin uskotella itselleni, että pystyn siihen. Ja kun olin tänne kirjoittanut kaikkien silmien eteen, että minähän pääsen tästä eteenpäin, oli pakko toimia niin. Enää ei voinut kääntää kelkkaa. Ja päivä kerrallaan huomasin, ettei se olekaan mahdoton tehtävä.

On aika hieno tunne huomata olevansa näin vahva. Nyt tiedän selviäväni ihan mistä vain. Ihan turha tämän elämän on koittaa kettuilla minulle, täältä pesee takaisin. Jos jotain päätän, saan kyllä haluamani ja taistelen siihen asti, että saan tahtoni läpi. N tietää sen vähän liiankin hyvin. Ja nyt olen päättänyt selvitä, joten tämän elämän ei kannata heittää kapuloita rattaisiin. Minä voitan aina. En muserru enää mistään. Ja on oikeasti jotenkin helpottavaa, kun tietää selviytyvänsä kaikesta.

Puhun jo lauseilla "minä selviydyin tästä". Eihän tämä taistelu ole vielä lopussa. Elämän mittainen matkahan tämä on. Mutta tahtoisin jo kovasti uskoa, että pahin on takana. Minun on vaikea nähdä, että taantuisin tästä taaksepäin. Ehkä päiväksi tai pariksi voin taantuakin, mutta olen luottavainen, että muutoin suunta on eteenpäin. Ja vaikkei olisi, niin kyllä minä tällä vahvuudella teen U-käännöksen takaisin raiteille niin monta kertaa, kuin täytyy. Vaikka ottaisin elämältä sata kertaa turpaan, en jäisi kertaakaan kehään makaamaan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

61 päivää

Tänään olen ollut 61 päivää ilman häntä. Tasan kaksi kuukautta. 61 päivää on toisaalta pitkä aika. Siinä ajassa on ehtinyt tippua niin syvälle, ettei niin pimeää kuoppaa tiennyt olevan olemassakaan. Mutta siinä ajassa on myös ehtinyt kivuta synkimmästä epätoivosta johonkin vähän valoisampaan paikkaan. Tunteiden kirjo on ollut kahdessa kuukaudessa ihan uskomaton. Kaikki maailman tunteet olen käynyt läpi. Alussa suurimpia olivat suru, pelko, epätoivo ja epäusko. Nyt sijaa on välillä vallannut myös toivo, usko paremmista päivistä ja ilokin. Välillä naurattaa, tai oikeastaan joka päivä jokin asia naurattaa. Usein myös itkettää. Olen tottunut siihen, että itku saattaa tulla ihan missä tahansa. Kahvilassa, kaupassa, junassa. Eikä se enää edes hävetä.

Tunteista suurin on kuitenkin ikävä. Sen kanssa on välillä tosi vaikea elää. Sille kun ei voi mitään, sitä ei mikään poista eikä helpota. Mutta näiden 61 päivän aikana olen oppinut, että seuraava aamu on aina parempi. Toisinaan illat ovat ihan hemmetin vaikeita, eikä pysty tehdä muuta kuin itkeä, ikävöidä ja kiduttaa itseään katselemalla vanhoja valokuvia. Mutta seuraava aamu on aina parempi. Tuollaisina iltoina pakotan itseni vain nukkumaan, koska tiedän olon olevan parempi ja valoisampi aamulla. Sen olen oppinut ja siihen luotan.

Onneksi on kevät. Onneksi nämä 61 päivää ovat tuoneet tänne auringon, valon, lämmön ja hiljalleen vihertyvän luonnon. Kevään. Tämä kaikki olisi niin paljon raskaampaa, jos olisi synkkä ja pimeä talvi. Toivon mukaan olen päässyt jo pidemmälle tällä raskaalla tiellä, ennen kuin talvi tulee taas. Ajattelen N:n olevan taivaalla aina, kun aurinko paistaa. Eilen muuttopuuhien lomassa pidimme ruokatauon ja istuimme meidän parvekkeellamme t-paidoissa syömässä kolmioleipiä. Oli tosi lämmin. Kun istuimme siinä N:n parhaiden kavereiden ja vanhempien kanssa, ajattelin N:n olevan omalla tavallaan mukana. Tietenkin olisin toivonut, että hän olisi ollut siinä ihan oikeasti, syömässä meidän kanssa leipiä, mutta hän oli jokatapauksessa mukana lämpimänä ja kirkkaana valona.

Asunto on nyt oikeastaan kokonaan tyhjä. Olimme eilen tosi tehokkaita. Päivän suurimmat itkut tuli, kun purimme meikkipöytäni pienempiin osiin. N on sen pöydän minulle ostanut käytettynä, ja kunnostanut ja maalannut sen. Se on vanhanaikainen meikkipöytä, jossa on vetolaatikot, iso peili ja N:n laittamat valot. Yhden vetolaatikon pohjassa luki kaunokirjoituksella "N:ltä jouluna 2013". Silloin en enää kestänyt. En ollut koskaan nähnyt sitä tekstiä. N ei koskaan kertonut, että oli kirjoittanut sinne niin. Ihan kuin olisi ollut tarkoituskin, että löydän sen sieltä tällä tavalla. Se on minun tärkein huonekaluni. Varasto on täynnä tavaraa ja huonekaluja, aivan liikaa siihen nähden, että ne joskus pitäisi mahtua pieneen yksiöön. Mutta kaikesta muusta voin luopua, paitsi tuosta meikkipöydästä. Voin nukkua lattialla, syödä lattialla ja katsoa telkkaria lattialla, mutta N:ltä saadusta meikkipöydästä en luovu. Se on paras lahja, jonka olen keneltäkään ikinä saanut.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Kuudennen kerroksen lemmenpesä

Huomenna on taas pakkailupäivä. Odotan jo sitä, että pääsen asunnosta eroon. Odotan niitä lauantaiaamuja, kun ei tarvitse laittaa kelloa soimaan seitsemältä sen takia, että pitää lähteä pakkaamaan. Toisaalta tuntuu ihan hirvittävän haikealta luopua siitä asunnosta. Siellä on koettu niin paljon. Se oli meidän ensimmäinen ja viimeinen yhteinen asuntomme. Siellä olemme tutustuneet toisiimme, katsoneet lukemattomia leffoja ja Salkkarijaksoja, kokkailleet, riidelleet, viettäneet juhlia ja kasvaneet vahvaksi pariskunnaksi. Tapetit ovat niin tutut ja kylppärissä voin melkein vieläkin haistaa N:n hajuveden tuoksun. Olkkarin ikkunoissa roikkuu verhot, joiden etsintään tarvittiin varmaan kuusi shoppailureissua ja lattialla on matto, josta lähtee aivan liian paljon karvaa. Se asunto kätkee sisäänsä niin paljon. Siellä koki onnenhetkiä se vastarakastunut pariskunta, joka oli muutamaa kuukautta aiemmin vasta tavannut, ja opetteli toistensa tavoille. Ja siellä koki onnenhetkiä ja suunnitteli tulevaisuutta vielä onnellisempi pariskunta, joka oli puolta vuotta aiemmin mennyt kihloihin. On väärin, että joudun sulkemaan asunnon oven viimeistä kertaa yksin. Meidän olisi pitänyt tehdä se yhdessä, onnellisina siitä, että olisimme vihdoin ostaneet oman asunnon.

Olen kerännyt itselleni muistoja N:stä yhteen isoon kassiin. Kassin kyljissä on N:n työpaikan mainokset, etten vain koskaan erehdy sisällöstä. Tällä hetkellä sisällä on N:n musta kauluspaita, jota hän käytti töissä viimeisinä päivinään. Se tuoksuu vielä N:ltä. Lisäksi kaivoin pyykkikorista pari t-paitaa, joita en aio pestä koskaan. Sitten siellä on ne kauheat kotikalsarit, villasukat, lippis ja t-paita, joka oli hänellä päällä, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Säästin myös yhden hajuveden, joka tuoksuu niin paljon N:ltä, etten voi nuuhkia sitä ilman kyyneleitä. Lisäksi laitoin kassiin kaikki jääkaapin ovessa olleet valokuvat ja yhden pienen peltirasian, jossa on N:n koruja ja rakkauskirjeitä. Hän on näköjään säilyttänyt jokaikisen paperilapun, jonka olen hänelle ikinä rustannut. Laitoin rasiaan myös kaikki hänen kirjoittamansa viestit, jotka vain löysin. Aion säilyttää sen kassin mukanani, minne ikinä tieni tässä elämässä viekin.

Isäni hankki minulle varaston, jonne viemme huomenna kaikki huonekalut ja laatikot säilöön. N:n kaverit ja vanhemmat ovat tulossa muuttoavuksi. Emme varmaan saa vielä kaikkea tyhjennettyä huomenna, mutta pääsemme ainakin alkuun. Saa nähdä, kuinka monta kertaa huomenna itkettää. Olemme N:n äidin kanssa sellaisia, että alamme aina itkeä, kun näemme toisemme itkevän. Aina kun löytyy jostain kaapista jokin N:n tärkeä tavara, tulee itku. Viime kerralla se tapahtui muun muassa löytäessämme N:n passin. Hän näytti niin komealta passikuvassa. Sitten astiakaapista löytyi kahvikuppi, jonka olin antanut N:lle 25-vuotislahjaksi muutama vuosi sitten. Annoin hänelle silloin 25 lahjaa, jotka olin piilottanut ympäri asuntoa. Yksi niistä oli muki, jossa on kaksi kuvaa meistä ja onnitteluteksti. En oikein tiedä, pitäisikö minun tulevaisuuden omassa kodissani laittaa N:n kuvat ja muut piiloon, vai esille. Meillä on taulu, jossa on meidän yhteiskuviamme. Laitanko sen esille, vai pitääkö se minua liian paljon menneessä? Minulla on nytkin N:n kuva kännykän taustakuvana. Onko hyvä vai huono, että N tulee mieleeni jokaikinen kerta, kun otan kännykän käteeni? Toisaalta, hän on mielessäni muutenkin valtaosan vuorokaudesta. Ei häntä unohda, oli kuvat sitten esillä tai piilossa.

Tuleekohan koskaan koko loppuelämäni aikana vastaan päivää, etten miettisi häntä kertaakaan?