Muistilista itselleni

• Älä koskaan mieti muiden mielipiteitä. Koskaan. Ihmiset kyllä arvostelevat ja tuomitsevat ja luulevat tietävänsä paremmin. Turha kuluttaa aikaansa moiseen.
• Sano useammin kyllä kuin ei. Lähde kavereiden kanssa ulos tai ihan mihin tahansa. Poistu kotoa useammin. Älä vetoa siihen, että huomenna on työpäivä tai on tekemättömiä koulutehtäviä. Jos jäät kotiin koulutehtäviin vedoten, et tee niitä kuitenkaan. Yhtä hyvin voit nähdä kavereita.
• Arvosta ystäviäsi. Sinulla on niitä loppujen lopuksi aika paljon. Älä unohda heitä, kun joskus tulevaisuudessa alat taas seurustella. Muista, miten paljon he auttoivat sinua, kun sitä eniten tarvitsit. Tee sama heille.
• Muista aina, kuinka paljon N rakasti sinua. Muista se etenkin huonoina päivinä. Jos koskaan tunnet olevasi yksinäinen, muista se rakkaus. Se ei koskaan katoa.
• Muista, miten paljon vanhempasi tekivät hyväksesi. Muista kaikki se apu ja tuki. Et ikinä millään teolla tai rahasummalla saa maksettua sitä takaisin, mutta muista kertoa arvostuksesi heille. Se riittää.
• Muista, ettei N:n kuolema määrittele sinua ihmisenä. Olet paljon muutakin. Jotkut ihmiset ehkä näkevät sinussa vain lesken. Jotkut eivät osaa ajatella mitään muuta sinut nähdessään. Mutta sinä olet muuta.
• Olet vahvempi kuin uskot. Älä unohda sitä. Muista aina, miten selvisit ensimmäisestä viikosta ja kuukaudesta. Elämäsi vaikeimmista päivistä. Älä koskaan vähättele sitä. Älä aliarvioi voimiasi.
• Usko itseesi. Usko itseesi etenkin silloin, kun muut eivät sitä tee.
• Et ole epäonnistunut. Et ole luuseri. Elämäsi on toki nyt 24-vuotiaana ihan eri pisteessä kuin monilla kavereillasi tai muilla samanikäisillä. Älä kuitenkaan vertaile itseäsi heihin. He eivät ole joutuneet kokemaan samaa. Ympärilläsi on paljon pitkiä parisuhteita, kihlautumisia, omistusasuntoja ja lemmikkieläimiä. Ei haittaa, vaikka sinulla ei ole. Joku päivä vielä on. Ja vaikeuksien jälkeen osaat arvostaa niitä asioita paljon enemmän, kun joskus tulet ne saamaan.
• Olet nuori. Olet ihan oikeasti vielä nuori. Elämä on vielä edessäsi.
• Älä pelkää tulevaisuutta. Älä pelkää menettämistä. Älä koskaan muutu kyyniseksi. Älä pelkää rakastumista sen takia, että saattaisit menettää sen taas. Uskalla luottaa elämään.
• Jokainen aamu on lahja. Älä koskaan pidä asioita itsestäänselvänä. Seuraava aamu ei ole itsestäänselvä. Arvosta. Arvosta kaikkea, mitä näet ja koet. Etsi asioista aina positiivinen puoli. Ole kiitollinen.
• Elä. Eläeläeläeläeläelä. Joka päivä. Naura ja rakasta. Ja ennen kaikkea elä. Älä kuole N:n mukana. Sinä jäit henkiin, sillä on jokin tarkoitus. Älä tunne huonoa omaatuntoa, koska elät ja reissaat ja käyt ulkona. Se on nyt sinun tehtäväsi.
• Huono päivä ei tarkoita huonoa elämää. Huonoja päiviä tulee, mutta huonoa elämästäsi ei saa millään. Omistat ihan mielettömästi. Muista, että seuraava aamu on aina parempi. Jos ilta on vaikea, aamulla aurinko nousee aina uudestaan.

Toinen perhe

Eilisilta oli kerrassaan ihana. Vietimme iltaa N:n äidin ja isäpuolen luona grillaten ja paljussa istuskellen. Paikalla olivat N:n sisarukset puolisoineen ja jonkin verran N:n kavereita, puolisoineen tietenkin. Ja minä. Yksinäinen minä.

Tällä kertaa yksinäisyyteni ei tosin korostunut niin paljon kuin juhlissa yleensä. Eilen olimme kaikki yhtä. Kaikki juttelivat kaikille. Pariskunnat eivät kiehnänneet ja jutelleet vain kahdestaan. Olimme kaikki yhdessä. Ja hyvä niin. En kestä niitä helkkarin virallisia juhlia, joihin saavutaan aina pariskuntana. Ja sitten katsellaan vähän ihmetellen, jos joku saapuu yksin. Onneksi sellaisia juhlia ja tilaisuuksia ei ole tiedossakaan. Eilisen kaltaisiin illanistujaisiin voin osallistua milloin vaan uudestaan.

N:n äiti ja isäpuoli halusivat järjestää tällaisen illan meille N:n läheisille. Ilta ei ollut kuitenkaan mikään N:n muisteluilta. Hän ei ollut pääpuheenaihe. Itseasiassa puhuimme hänestä aika vähän. Toki perinteiset itkut N:n äidin kanssa piti itkeä pariin otteeseen kun puheenaiheet menivät liian syvälle. Mutta itku on välillä hyvästä. N:n nimi kuitenkin vilahteli keskusteluissa vähän väliä. Muistelimme monia hänen hölmöilyjään (esimerkiksi sitä, miten löysin kerran meiltä kotoa vanhan konvehtirasian, johon oli jäänyt pahimmat karkit syömättä. Heitin ne roskiin, mutta N kaivoi karkit sieltä ja sanoi: "Eihän näitä hyviä karkkeja kannata roskiin heittää, mä vien nämä isäpuolelle lahjaksi!" Ja niin hän vei). Voi hyvänen aika sitä naurun määrää.

Loppuillasta istuimme ulkona terassilla viltteihin kääriytyneinä lämpölamppujen alla. Satuin katsomaan taivaalle, ja näin siellä vain yhden tähden. Yhden. Koko taivaalla. Siellä hän oli. Minun N. Koko illan tuntui, että yksi puuttuu joukosta. Koska niinhän sieltä puuttuikin. Kaikki rakkaat läsnä, mutta se kaikista rakkain puuttui. Pystyin niin hyvin kuvittelemaan N:n sinne. Syömään vielä yhden tortillan, kun muut jo lopettivat. Ottamaan kakkua vain yhden pienen palan, koska hän ei tykännyt makeista leivonnaisista. Saunomaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja lillumaan paljuun moneksi tunniksi. Nauramaan ja kertomaan vitsejä. Hän olisi pitänyt eilisillasta. Mutta hän ei ollut siellä. Kunnes ihan loppuillasta näin sen tähden. Kyllä hän mukana oli. Ei ehkä fyysisesti, mutta läsnä silti. Ei hän minua jätä.

Minun poikaystäväni on tähtenä taivaalla ja enkelinä pilvenreunalla. Hän on minun voimavarani, jos joskus en jaksa itse kannatella itseäni. Hän ohjaa eteenpäin. Ei jätä ikinä yksin. Auttaa ja valaisee tien, kun on pimeää.

Ja minun poikaystäväni perhe on minulle kuin toinen oma perhe. Olen heidän luokseen aina tervetullut. Haluaisin sen jatkuvan aina niin. En ehkä kuulu joukkoon enää täysin samalla tavalla kuin aiemmin, mutta toisaalta N:n kuolema vain lähensi meitä. Kun on itkenyt yhdessä tuntikausia sairaalassa ja sen jälkeen suunnitellut yhdessä hautajaiset, voi sanoa tuntevansa toisen aika hyvin. Eilen nauroimme yhdessä niin paljon, että jossain vaiheessa havahduin siihen, miten paljon poskiini sattuu. Olen niin onnellinen näistä ihmisistä. Ja olen onnellinen siitä yhdestä tähdestä taivaalla, joka loistaa niin kirkkaasti, ettei muita edes näy. Onneksi sain tutustua häneen. Onneksi hän oli olemassa minua varten.

Hyvästejä

Tänä vuonna olen joutunut sanomaan hyvästejä poikkeuksellisen paljon. Sekä ihmisille että eläimille. Toisille vain hetkeksi aikaa, toisille lopullisesti.

Viime viikolla sain kuulla, että N:n vanhempien koira oli päässyt kivuistaan ja lähtenyt koirien taivaaseen. Minä en edes pidä koirista, mutta tuo pieni karvainen kaveri oli ainoa koira, josta todella pidin. Ja se piti minusta. Ei se ollut vielä edes vanhakaan. Mutta toiset lähtevät sairauksien takia aiemmin kuin toiset, kuten olen saanut huomata.

Keväällä minun perheeni kissa piti myöskin lopettaa. Ei ollut mikään vanha kissa sekään. Nyt tosin osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, eikä lemmikkieläimen kuolema tunnu kovin pahalta, kun on hetkeä aiemmin haudannut avomiehensä.

Ja viime viikolla saatoimme pikkusiskoni lentokentälle, josta hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin vuodeksi. Hänet saan onneksi vielä takaisin, ainakin toivottavasti. Isosisko on jo nyt sydän syrjällään, miten pikkuinen pärjää isossa maailmassa. Jo muutama tunti lähdön jälkeen tuli häneltä viesti, että kännykkä oli lakannut toimimasta. Voi hyvänen aika. Vaikka nykyään yhteydenpito on vaivatonta sosiaalisen median ja Skypen kautta, on silti hullu ajatus, että saan koskettaa häntä seuraavan kerran vasta vuoden päästä. En ole koskaan ollut niin kauaa erossa kenestäkään perheenjäsenestäni.

Joulu tulee olemaan tänä vuonna erilainen. Kaksi tärkeää puuttuu. N ja sisko. Toisen saa lopulta takaisin, toista ei.

Kaiken lisäksi myös ihana pomoni irtisanoutui ja muuttaa toiselle paikkakunnalle. Onneksi ystävyys jatkuu siitä huolimatta. Mutta tietysti on surullista, että nyt on taas yksi ystävä vähemmän tulevassa kotikaupungissani. Siellä kun kavereita ei muutenkaan hurjan paljoa ole. Olen maailman suurimman kiitoksen pomolleni velkaa, koska hän on ollut niin joustava minua kohtaan N:n kuoleman jälkeen. Työsopimustani on muokattu juuri minun toiveideni mukaan, eikä hän ole vaatinut minulta mahdottomuuksia. En haluaisi millään luopua hänestäkään, hän on ihan paras pomo.

Luopuminen on inhottavaa. Ikävä on ihan paska tunne. Se, kun toista ei saa lähelle, vaikka kuinka haluaisi. Ennen tätä vuotta en ole tiennyt, mitä ikävä oikeasti on. Olen vain luullut tietäväni.

"Tule hengissä takaisin". Niin minä sanoin siskolleni, kun halasin häntä viimeistä kertaa lentokentällä. Minulla on ihan kauhea huoli, etten saa häntä enää koskaan takaisin. Vaikka huoli on varmasti turha, se on silti olemassa. Enkä varmaan osaa lakata murehtimasta, ennen kuin näen hänet taas.

Toivottavasti ensi vuonna ei tarvitsisi hyvästellä ketään. Elämä toki kuljettaa ihmisiä ympäri maailmaa, mutta lopullisia hyvästejä en halua enää sanoa kenellekään.

Puoli vuotta

Tänään tulee tasan puoli vuotta siitä, kun jouduin hyvästelemään hänet. Puoli vuotta yksinoloa. Toiset laskevat, kuinka kauan seurustelusuhde on kestänyt. Minä lasken, kauanko olen ollut yksin.

Eilinen ilta oli vaikea. Kävin kaverini luona syömässä omenapiirakkaa ja olin kotona vasta lähempänä puolta yötä. Jossain kummallisessa mielenhäiriössä luin kaikki kännykässäni olevat tekstiviestit, joita minä ja N olimme lähettäneet toisillemme viimeisen kuuden kuukauden aikana. Itkin ja luin. Niin arkista keskustelua. Miten menee? Monelta tulet kotiin? Hirveä kiire töissä, jään ylitöihin. Mitä syödään tänään? Ikävä. Viitsitkö pestä pyykkiä? Voitko tulla hakemaan asemalta? Rakastan sinua. Soititko sinne pankkiin? Sinulle on postissa joku paketti. Muista tänään se asuntonäyttö klo 17.

En tainnut silloin osata arvostaa tuota kaikkea. Maailman ihanin elämä. Niin ihanan arkista. Nyt ei ole enää ketään, jolle laittaa viestiä. Ei ketään, jonka kanssa edes riidellä. Eilen kaikki muistot tulvivat taas mieleen. Ja ymmärrys siitä, että elämä hänen kanssaan on nyt ohi. Kaikki nuo arkiset, maailman tärkeimmät viestit, ovat nyt historiaa. Sitä elämää en koskaan enää saa.

Eilen oli ilta, kun en pystynyt ajattelemaan hänen kasvojaan itkemättä. Usein pystyn jo katsomaan hänen kuviaan ilman kyyneleitä. Eilen en pystynyt. Eilen muistot tuntuivat aivan liian kipeiltä. Vaikka puolessa vuodessa olen päässyt jo todella pitkälle, eilinen ilta muistutti, ettei tämä ole ohi. Ei se koskaan ole. Tämä kaikki seuraa minua ihan koko loppuelämäni. En koskaan pysty piiloutumaan tältä. Se löytää ja saa kiinni aina.

Kävin tänään haudalla. Siellä käyminen on joka kerta yhtä surullista. En vain kestä, kun näen hautakivessä hänen nimensä ja syntymäpäivänsä. Siellä hän todella on. Minun rakkaani, kihlattuni! Ei näin vain voi käydä. Tuntuu, etten vieläkään usko. En pysty sisäistämään tätä. Välillä tämä kaikki iskee päin naamaa kuin pesäpallomaila. Yhtäkkiä tulee sellainen aalto. "Ei jumalauta, tämä todella tapahtui minulle. Hän on kuollut. En saa häntä koskaan takaisin". Vaikka muistan jo hänen olevan poissa, vaikka muistan sen jo heti herätessäni, välillä vain tulee kummallisia ymmärryksen puuskia. Ja ne satuttavat.

Kulunut puoli vuotta on ollut elämäni vaikeinta aikaa. Ja se on myös aikaa, josta olen kaikista eniten ylpeä omassa elämässäni. Minä selvisin. Selvisin pahimmasta. Ja jos olen selvinnyt ensimmäisen puoli vuotta, eivät tulevatkaan vuodet minua muserra.

Kaksi päivää ennen kuin N joutui sairaalaan, lähetin hänelle viestin, kun olin lähdössä iltavuorosta kotiin. Tiesin hänen lepäilevän kotona päänsäryn takia. "Oletko hengissä?" Kysymys oli tarkoitettu ikään kuin vitsiksi. En tarkoittanut sitä todellakaan kirjaimellisesti. En olisi ikinä uskonut, että kaksi vuorokautta myöhemmin kysymys muuttuisi niin todeksi. Että kaksi vuorokautta myöhemmin hän vaipuisi tajuttomaksi ja hänen aivonsa tuhoutuisivat niin pahasti, ettei hän heräisi. Ettei hän enää olisi hengissä. Ettei olisi enää meitä. Että olisi vain minä. Pelkkä yksinäinen minä.

Kaasu pohjassa, mutta kukaan ei ohjaa

Havahduin tänä aamuna kello 5.15. Rymysin taksilta kotiovelle McDonald'sin pussi kainalossa. Olimme viettäneet hauskan päivän Tallinnassa tyttökavereideni kanssa ja jatkaneet illanviettoa Helsingin yöhön. Tanssimme valomerkkiin asti. Taksijonoon, Mäkkärin autokaistalle ja kotiin.

Tämä oli neljäs viikonloppu putkeen, kun olin kavereideni kanssa ulkona. Neljäs. Putkeen. Minä, joka seurustellessa join alkoholia ehkä neljästi vuodessa! Se havahdutti aamuviideltä. Mitä oikein tapahtuu? Onko tämä suremista vai elämästä nauttimista? Voinko sanoa, että olin ulkona juhlimassa, koska onko tämä oikeastaan mitään juhlimista? Onko tämä surun turruttamista? Vai hetkeen tarttumista?

Rehellisesti sanottuna en itsekään tiedä. Tässä on nyt menty kaasu pohjassa, mutta kukaan ei ohjaa. Olen riekkunut aamuyöhön asti ulkona, vaikka seuraavana päivänä on ollut töitä. Olen pussaillut tanssilattialla monia, myönnetään. Joku voisi sanoa, että "rauhoitu nyt nainen". Ehkä pitäisi sanoa se itse itselleni. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Mutta siltikin onnea on ollut niissä yöllisissä hetkissä, kun olemme nauraneet kyyneleet silmissä jollekin aivan päättömälle jutulle. Onnea on ollut DJ:n soittama ihana biisi tanssilattialla. Hyvältä maistunut itsetehty booli. Taksimatkat baariin tai baarista kotiin. Nämä kesäyöt ovat olleet ihania ja täynnä onnen hetkiä. Onko minun sallittua tehdä näin? Sitä en tiedä, kyllä kai. Mietin edelleen muiden mielipiteitä. Joku varmasti katsoo tuomitsevasti. Katsokoon.

Minä olen kuitenkin vielä nuori. Vaikka podenkin pientä ikäkriisiä lähes päivittäin, olen kuitenkin vasta 24-vuotias. Minä olen nuori. Minun pitää selvitä tästä. Minun elämäni täytyy jatkua. Ja on ihanaa huomata, että se on jatkunut. Kaikki menee eteenpäin, eikä pysähtynytkään paikoilleen. Silti odotan jo pikkuisen syksyä ja sen mukana tuomaa rauhoittumista. Vertaistukiryhmä alkaa, muutan parin viikon päästä omaan kotiin, koulu jatkuu. Viimeisen kuukauden olen elänyt kuin 19-vuotiaana. Viettänyt viikonloput yökerhoissa ja seissyt ainakin tunnin taksijonossa Rautatientorilla. Tullut kotiin kun aamu jo valkenee. Juuri sellaista harrastin ennen kuin aloin seurustelemaan. Nyt elämäni on ollut aivan samanlaista. 

Minulla on kaksi hyvää ystävää, joiden kanssa olen lähentynyt kovasti sen jälkeen, kun muutin takaisin vanhemmilleni. Nyt asumme taas kaikki samassa kaupungissa. Ja olemme nyt kaikki kolme siinä tilanteessa, että olemme joutuneet muuttamaan takaisin vanhempiemme luokse. Elämä ei todellakaan aina mene niin kuin suunnittelee. Joskus tulee vastoinkäymisiä, pieniä ja suuria. Joskus ryömitään pohjamudissa eikä nähdä valoa. Olen tuntenut näiden tyttöjen kanssa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihanaa jutella välillä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pienistä valita ja joiden elämässä kaikki ei ole mennyt aivan putkeen. Mutta elämä on silti yhtä hyvä. Jopa parempi. Onni on niin pienissä asioissa. Hirmumyrskyn jälkeen sen ymmärtää.

Pidä kädestä

"Äiti, saanko mä pitää sua kädestä, jos tää leffa on liian jännä?"

Näin sanoi elokuvateatterissa vieressäni istunut poika äidilleen ennen elokuvan alkua. Se herätti minut tajuamaan, ettei minulla ole ketään, jota pitää kädestä. Tuo lause sai minut melkein kyyneliin. Toisella puolellani istuivat siskoni ja veljeni, mutta juuri sillä hetkellä tunsin olevani aivan yksin. Maailman yksinäisin ihminen.

Puolet elokuvasta meni aikalailla ohi, sillä olin ihan omissa ajatuksissani. Alkumainosten aikana mietin, mikä kaikki N:ltä jäi kokematta. Hän ei tule ikinä näkemään näitä hauskoja uusia leffoja, jotka tulevat ensi-iltaan syksyn aikana.

Mietin, miten N ei koskaan saanut olla isä. Hän halusi niin kovasti isäksi. Ja hän olisi ollut ihan paras isä. Mietin, mikä onni N:n vanhemmille olisi, jos meillä olisi ollut lapsia, koska N:stä olisi silloin elävä muisto. Ja sain kehiteltyä itselleni huonon omantunnon, sillä minä en vielä halunnut lapsia, vaikka N:llä oli vauvakuume suurinpiirtein koko seurustelumme ajan.

N:n elämä oli vasta lähtöpisteessä. Kaikki ihan alkutekijöissään. Miten hän saattoi kuolla? Kuka päätti, että hänen täytyi mennä, mutta sataa vuotta lähestyvät vanhukset saadaan kerta toisensa jälkeen elvytettyä takaisin elävien kirjoihin sairauksien ja kohtauksien jälkeen? Se on väärin. Ei nuorien kuuluisi kuolla.

Yksinäisyys on edelleen musertavaa. Onneksi on perhe ja ystävät, mutta se ei vain ole sama. Niinkin pieni asia, kuin kädestä pitäminen. Ei ketään, jota pitää kädestä. Jokaikinen ilta täytyy mennä nukkumaan yksin. Jokaikinen aamu täytyy herätä yksin. Selvitä koko päivästä yksin. Ja sama alusta. En saa kertoa kenellekään, että rakastan. Enkä minä saa rakkautta.

Jos sinulla on joku, jota pitää kädestä tai jolle kertoa rakastavasi, tee se nyt heti. Se on parasta, mitä voit tehdä. Pieni, mutta maailman suurin asia. Eikä se ole koskaan itsestäänselvyys. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

Tämä on viimeinen yhteiskuva meistä. Se on otettu vuorokausi ennen kuin N joutui sairaalaan. Tuona iltana katsoimme elokuvaa. Hieroin N:n hartioita, koska hän luuli päänsäryn johtuvan jumissa olevista hartioista. Sinä iltana sain pitää kädestä. Viimeistä kertaa. Sain käpertyä syliin, antaa pusun ja kertoa rakastavani. Niin tavallista ja niin pelottavan itsestäänselvää pariskunnille. Mutta sitä se ei ole. Se ei ole tavallista eikä itsestäänselvää. Se on ainutlaatuista ja olet etuoikeutettu, jos saat tänä iltana tehdä niin jollekulle. Minä en saa.

20 000 kävijää

Eilen koitti se päivä, kun täällä blogissa on käyty 20 000 kertaa. Kaksikymmentä tuhatta! Se on ihan älytön määrä.

En ikinä uskonut, että tämä asia kiinnostaisi näin monia. En voinut kuvitellakaan, että minä olisin jotenkin kiinnostava. Tai osaisin kirjoittaa kiinnostavasti. Minä! Minähän olen ihan tavallinen tyttö. Mutta siltikin tällä omalla pikku sivustollani käy aikamoinen vilinä joka päivä!

Blogin aloitettuani en missään nimessä tavoitellut suuria lukijamääriä. En tavoittele vieläkään. Se ei ole tämän blogin tarkoitus. Kirjoittaisin tätä, vaikka täällä ei kävisi ketään, vaikka tämä olisi salainen. Kirjoitan tätä itselleni, mutta minusta on silti hienoa, että ihmiset lukevat. Olen itse kertonut tästä blogista ehkä kymmenelle ihmiselle. En todellakaan ole jakanut osoitetta kovin monelle. Tietysti kaverini ovat kertoneet tästä omille kavereilleen, ja lukijoita on kertynyt sitä kautta. Mutta mistä ihmeestä te muut olette tulleet?! Minulle tämä 20 000 sivulatausta on ihan mieletön määrä!

Ilahdun jokaikinen kerta, kun huomaan jonkun kommentoineen. Olen saanut niin ihania tsemppiviestejä teiltä! Olen monet kerrat itkenyt kommenteille, ne ovat välillä niin liikuttavia. Olen saanut kuulla teidän tarinoitanne ja saanut vertaistukea. Kommentit ovat ihan parasta! Ihanaa, kun olette kirjoittaneet niitä ja jättäneet jälkenne tähän tarinaan ja minuun.

Jos olen tällä blogilla saanut edes yhden ihmisen ajattelemaan asioita, on se maailman hienoin juttu. Jos yksikin ihminen on blogiani luettuaan alkanut arvostamaan elämää edes ihan himpun verran enemmän, on minun tehtäväni suoritettu. Jos yksikin ihminen on tajunnut omien valituksen aiheiden olevan turhia, jos yksikin ihminen on sanonut läheiselleen rakastavansa luettuaan blogiani, olen mahdottoman tyytyväinen. Enemmän kuin tyytyväinen. Koska silloin tästä blogista on ollut jotain hyötyä.

N olisi niin ylpeä tästä. Hän tietää, että kirjoittaminen on minulle tärkeä juttu. Hän olisi ylpeä, että olen löytänyt kirjoittamisesta itselleni terapiakeinon ja saanut luotua jotain näin hyvää. Tämä blogi on minulle ihan hirmuisen rakas. Tämä on auttanut minua ihan älyttömästi. Ja miten ihanaa on, että tämä tarina pysyy täällä tallessa ikuisesti! Kaikessa kamaluudessaan ja surullisuudessaan tämä blogi on loppujen lopuksi aika positiivinen. Tämä on toden totta selviytymistarina. Tämä on todiste siitä, että mistä tahansa selviää, kun niin päättää.

Kuten olen kertonut, ensimmäisenä yönä N:n kuoleman jälkeen heräsin keskellä yötä ja googletin "miten selvitä puolison kuolemasta". Toivoisin, että jos joku joskus googlettaa samaa samanlaisessa tilanteessa, hän löytäisi tämän blogin. En osaa kertoa, miten siitä selviää. Mutta siitä selviää. Askel kerrallaan. Haluaisin sanoa samassa tilanteessa olevalle, että olet vahvempi kuin uskot, ja sinä selviät. Vaikka nyt ei tunnu siltä, niin valoisampia päiviä on tulossa. Minä jos joku sen tiedän. Pysy vahvana.

Kiitos ihan jokaiselle, joka on blogiini joskus eksynyt. Olette ihania. Kun tämän tarinan saa jakaa näin monen ihmisen kanssa, tuntuu se kummasti kevyemmältä kantaa. Ei täällä kukaan yksin pärjää. Kannatellaan toinen toisiamme, kun on vaikeaa.

Kihlautumisen vuosipäivä

Tasan vuosi sitten olin aika iloista tyttöä. Tasan vuosi sitten minun mieheni polvistui eteeni ja kysyi liikuttuneena kyyneleet silmissään, tulisinko hänen vaimokseen. Voisinko olla hänen koko loppuelämän ajan. Kukapa olisi arvannut, että loppuelämä tarkoitti kuutta kuukautta.

8.8.2015 olimme viikonloppureissulla Tallinnassa, ja se sai mitä ihanimman huipennuksen lauantai-iltana. Suoraan sanoen en ollut kovin yllättynyt. Tiesin sen tapahtuvan melko varmasti lähiaikoina. Ja onneksi se tapahtui, koska sain puoli vuotta elää hänen kihlattunaan. Sain ylpeänä kantaa viisikivistä sormusta vasemmassa nimettömässäni. Pysähdyin välillä kaupan kassalla tuijottamaan N:n nimetöntä, kun hän maksoi ostoksiamme. Tuijotin vain hänen leveää, kiiltävää sormustaan. Minun mieheni. Hän on valinnut minut. Siinä hän maksaa kaupan kassalla ostoksiaan, on aina myyjille harvinaisen kohtelias, hymyilee ja näyttää hyvältä. Ja hän on minun.

En ole koskaan ollut niin onnellinen. Elämäni parhaat vuodet.

Kukapa olisi arvannut, että vietän kihlautumisemme ensimmäistä vuosipäivää yksin. Vasemmassa nimettömässäni ei ole sormusta enää. Oikeassa nimettömässäni on meidän molempien sormukset juotettuna yhteen. Se on tärkein koruni. Otan sitä hyvin harvoin pois sormestani. 

Kuvittelin aina, että menen vain kerran elämässäni kihloihin. Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tämä kihlaus ei kestänyt minun loppuelämääni. Mutta olen onnellinen, että se kesti N:n loppuelämän. Vaikka on katkeransuloista, että N kuoli onnellisimmillaan, se on myös rauhoittavaa. Olisi jotenkin kamala ajatus, jos N olisi kuollut onnettomana. Jos hänellä olisi ollut asiat huonosti. Jos hän ei olisi saanut kokea onnea ja rakkautta. Nyt hänellä oli kaikki. Hän lähti saappaat jalassa, elämänsä huipulla. Vaikka se tuntuukin todella väärältä, on kuitenkin ihanaa, että N ehti kokea sen kaiken. Vaikka kaikki jäi kesken, N sai todella paljon aikaan 27 vuodessa.

Ensimmäinen kuva sormuksistamme. Lähetimme tämän N:n äidille melko pian kosinnan jälkeen.

Puhu äänellä jonka kuulen

Minä en juurikaan juttele N:lle. En puhu hänelle ääneen oikeastaan ikinä. En tiedä miksi. Se ei ehkä jollakin tavalla tunnu luonnolliselta. Tai ehkä en halua jutella, koska en saa vastausta. En enää ikinä kuule hänen mielipiteitänsä. En enää koskaan kuule hänen ääntänsä. Pelkään lopulta unohtavani, miltä hän kuulosti. Vaikka olen varma, että se on yksi niistä äänistä, joita en koskaan koko loppuelämäni aikana tule unohtamaan.

Eilen koin jotenkin kummallisen hetken, kun olin tyttökavereideni kanssa viettämässä iltaa. Kävin vessassa, ja yhtäkkiä minun teki mieli sanoa N:lle jotain. En tiedä, mistä sellainen fiilis tuli. Emme olleet puhuneet N:sta koko iltana. Siinä hetkessä, yksin siellä vessassa, vain tuntui siltä.

"Moi N. Mulla on tosi kova ikävä sua. Kunpa mä voisin tän illan päätteeks tulla kotiin ja sun viereen nukkumaan. Mä toivoisin sitä kaikista eniten."

Niin minä kuiskasin N:lle vessassa. Katse kohdistettuna jonnekin ylös, koska uskon N:n olevan jossakin siellä. Siinä hetkessä tuli ihan mahdoton ikävä sitä, että aiemmin pystyin palaamaan kotiin toisen luo. Että joku odotti. Näin mielessäni N:n, joka heräsi jokaikinen kerta, kun minä tulin myöhään yöllä kotiin. Hän kömpi aina pimeästä makkarista valoisaan eteiseen minua vastaan, tukka sotkussa ja silmiään siristellen. Maailman suloisin näky. 

En tiedä, kuuliko hän minua eilen. Haluaisin saada häneltä jonkin merkin. N:n isäpuoli kertoi, että hän oli kerran haudalla käydessään nähnyt todella ihmeellisen valoilmiön. Hän oli automaattisesti kuvitellut sen olevan N. Minäkin haluaisin kokea jotakin vastaavaa. Nähdä, kuulla tai tuntea jotakin, jota ei oikein voi selittää. Jotain, jonka ainoa selitys olisi N.

Haudallakaan en osaa puhua hänelle. Se johtuu ehkä siitä, että hautausmaa on niin julkinen paikka. Aina, kun olen siellä käynyt, on lähellä olevilla haudoilla ollut ihmisiä samaan aikaan. Haluaisin olla ihan täysin kaksin N:n kanssa, jos puhuisin hänelle.

Mutta kyllä minä joka kerta kuiskaan "Heihei rakas", kun lähden haudalta. Ne olivat muuten viimeiset sanani hänelle, kun näin hänet viimeistä kertaa sairaalasängyssä. Kun oli hyvästien aika. En osannut silloinkaan sanoa mitään muuta. Pidin vain kädestä. Ehkäpä minun ei tarvitsekaan sanoa hänelle mitään. Hän tietää, että rakastan. Rakkaus on olemassa ilman sanoja. Eikä mitkään sanat sitä rakkautta pysty kuvailemaan.

Heihei rakas. Se on ehkä surullisinta, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa.

Hautakivi

N sai hautakiven juhannuksen jälkeen. Se on ehkä hienoin kivi, mitä olen koskaan nähnyt. Tosin en ole edes nähnyt kovin monia. Minulla ei ole ennen tätä ollut yhtäkään hautaa, jossa olisin käynyt säännöllisesti. Kukaan läheiseni ei ole aiemmin kuollut. En minä edes tiedä, millaisia hautakiviä on olemassa. En ole käynyt hautausmailla paljoa.

Hautakivi on minusta ihan N:n näköinen. Sellainen nuorekas ja miehekäs. Ei liikaa tilpehööriä ja koristeluja. Tyylikäs. Mutta silti vähän erilainen. Yksikään valokuva ei tee sille oikeutta, sillä se on livenä paljon hienompi. Olen ihan satavarma, että N olisi itsekin valinnut tämäntyylisen kiven.

Viimeksi hautausmaalla käydessäni en meinannut löytää koko hautaa. Keväällä sen näki helposti jo kaukaa, koska se oli ainoa hauta siinä lähistöllä, joka oli ihan uusi, hiekalla peitetty. Nyt sen päällä kasvaa jo ruoho. Ihan kuin se olisi ollut siinä jo pitkään. Vaikka eihän se ole. Nyt se näyttää melkein samalta, kuin kaikki muutkin haudat. Paitsi että N:n haudalla on aina eniten kukkia. Tiedän siellä käyvän ihmisiä päivittäin. Se on aina siistinä ja hoidettuna, täynnä kukkia ja kynttilöitä. Ihanaa päästä muuttamaan lähelle, niin pääsen itsekin käymään siellä paljon useammin.

Minä en ole kertaakaan ajatellut, etten haluaisi itse enää elää. Mikä on aika jännä. Varmasti monille voisi tulla sellaisia ajatuksia, kun oma rakas on kuollut ja koko elämä mennyt uusiksi, kaikki unelmat murskattu. Lääkärit ja kriisityöntekijätkin kyselivät, onko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Kysymys tuntui melkein naurettavalta, koska se on niin kaukana omista ajatuksistani. En ole ajatellut kertaakaan niin. Tämä elämä, hiuskarvan varassa oleva elämä, on minulle aivan liian rakas. Kun kuulin N:n kuolleen, ensimmäinen ajatukseni oli, etten selviä tämän läpi. Mutta heti seuraava ajatus oli, että kyllä hitto soikoon selviän. Sen ajatuksen mukaan olen elänyt. Ja elän jatkossakin.

Asunto!

Nyt se on vihdoin virallista! Minulla on asunto syyskuun ensimmäisestä päivästä alkaen! Voi vitsit, nyt on hyvä fiilis!

Näin asunnon tänään ensimmäistä kertaa, ja kirjoitimme heti vuokrasopimuksen. Asunto oli juuri sopiva minulle. Melko edullinen ja ihan loistavalla sijainnilla! Siitä tulee minun oma pieni kotikoloni. Juna-asemalle kävelee alle viidessä minuutissa, eikä kouluun ja työpaikallekaan mene kovin paljoa enempää. Hautausmaalle ehkä vartti. McDonald'siin minuutti.

Asunto on samassa kaupungissa, jossa asuimme yhdessä N:n kanssa. Sinne muuttaminen ei tunnu lainkaan pahalta. Se ei ole missään nimessä lempikaupunkejani, mutta se menettelee. Siellä on ihan hyvä. Ainoa, joka minua kaupungissa ahdistaa, on sen pienuus. Se on huomattavasti pienempi kuin kotikaupunkini. Ei pienenpieni, mutta pieni silti. Siellä kaikki tuntevat toisensa. Tai jos eivät tunne, niin ainakin tuntevat jonkun joka tuntee juuri sen ihmisen, josta puhutaan. Juorut liikkuvat. Niin moni tietää N:n kohtalon. Joka kerta, kun joku katsoo minua hetkenkin tavallista pidempään, epäilen hänen tietävän. Olen näkevinäni kaikkien ihmisten hymyissä sääliä. Joka kerta junasta noustessani pälyilen ympärilleni, näkyykö tuttuja, tai katsooko joku minua. Pitäisi päästä eroon siitä.

Asunnossa asuu tällä hetkellä mies, jolla on sama etunimi kuin N:llä. Sen on oltava hyvä merkki.

On se elämä hassua. Eikä aina kovin positiivisessa mielessä. Jos kaikki olisi mennyt toisin, voisin istua tässä nyt oman asunnon kauppakirja käsissäni. Sen sijaan käsissäni on nyt vuokrasopimus yksiöstä. Mutta olen silti iloinen. Vielä iloisempi olisin siitä kauppakirjasta, mutta sen aika ei ollut vielä. N olisi minusta nyt niin ylpeä. Hän olisi ylpeä kaikesta, mitä olen saanut aikaan hänen kuolemansa jälkeen. Ylpeä siitä, että jatkoin koulussa ja töissä ja suoritin työharjoittelun. Ylpeä siitä, että muutan meidän asuinkaupunkiimme takaisin. Yksin. Ylpeä siitä, että jaksan joka päivä eteenpäin enkä milloinkaan harkitse luovuttavani.

Heinäkuun viimeinen

Heinäkuu on ollut helpoin kuukausi N:n kuoleman jälkeen.

Vaikka heinäkuussa oli meidän vuosipäivämme.
Vaikka heinäkuussa sain tietää aivokasvaimesta.
Vaikka heinäkuussa minulle sanottiin, ettei kukaan täysjärkinen minua enää halua.

Vaikka.
Silti.

Silti heinäkuu oli tähän mennessä helpoin.

Koska paistoi aurinko.
Koska lomailin melkein koko kuun.
Koska näin paljon kavereita.
Koska lähdin pari kertaa täysin suunnittelematta ystävieni kanssa viettämään iltaa, ja palasin kotiin vasta aamuyöllä.

Siksi.

Joinain päivinä on hieman huono omatunto, kun tajuan, etten ole miettinyt häntä montaakaan kertaa. Ja tiedän, ettei tarvitsisi olla. Sillä niitäkin päiviä on loputtomasti, kun vain mietin ja itken. Ja niitä päiviä tulee lisää, tulee paljon. Välillä on erittäin tervettä elää tässä hetkessä ja ajatella vain ihmisiä, jotka ovat elossa. Elossa olevat ihmiset vievät minua eteenpäin. On opeteltava päästämään irti. Ei tietenkään irti muistoista, sillä ne tulevat olemaan aina osa minua ja menneisyyttäni. Muistot lohduttavat ja välillä kantavatkin. Mutta on päästettävä irti siitä, mikä vietiin minulta. Irti unelmista ja entisestä elämästä. On vain opeteltava ymmärtämään ja hyväksymään, etten koskaan saa sitä elämää, jota rakensin.

Se on raskasta, mutta se on ainoa mitä voin tehdä.

Päästää irti. Antaa hänen mennä. Hänellä on hyvä. Ja niin on minullakin.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Aina.

Eläköön elämä

Tämä kuva kertoo aika hyvin, millainen fiilis minulla on juuri nyt. Iloinen ja onnekas. Onnekas kaikesta huolimatta. Minulle ei ehkä jaettu kaikista parhaimpia kortteja tähän elämään, mutta koen olevani silti onnekas. Koska heräsin tänä aamuna. Koska olen saanut viettää aika mahtavan kesän. Koska tulevaisuus on vielä edessä. Minulla on onnellinen menneisyys, ehkä vähän surullinen ja traaginen nykyhetki, mutta ihan varmasti vielä onnellinen tulevaisuus. Ihan varmasti.

Minut tekee onnelliseksi ihanat kommentit täällä blogissa. Vanhat ystävät. Uudet ystävät. Auringonpaiste. Lämmin järvivesi. Se, että asuntoasiat etenee! Alkavat olympialaiset. Se, kun joku nauraa. Se, kun joku välittää. Se, kun joku ikävöi.

Huikea elämä. Toisina päivinä on niin pirunmoinen ikävä ja suru, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Mutta kesä on ollut täynnä myös näitä päiviä, kun elämä vaan tuntuu ihan huikealta. Eikä se huikeus vaadi muuta, kuin sen, että sai taas kerran avata aamulla silmät. Ja että on ihania ystäviä ympärillä. Ei huikea elämä muuta vaadi. Eihän minulla muuta ole! Eikä tarvitsekaan olla.

Minulla on kuitenkin kaikki, mitä tällä hetkellä voin toivoa. Ja enemmänkin.

Kuka tietää, onko huomenna taas surkea päivä. Ehkä onkin. Mutta sitä suuremmalla syyllä nautin näistä hyvistä päivistä.

Patologin lausunto

Puhuin tänään N:n äidin kanssa puhelimessa, ja sain kuulla häneltä juuri saapuneen patologin lausunnon. Se kertoo tarkemmin, mitä tapahtui ja mitä N:n ruumiinavauksessa saatiin selville.

N:n kuolinsyy on tauti. Ja se tauti oli aivokasvain. Kolloidikysta. Kasvain itsessään oli hyvänlaatuinen, mutta poikkeuksellisen suurikokoinen, ja se oli kolmannessa aivokammiossa. Kasvain tukki aivoselkäydinnesteen virtauksen ja aivopaine kasvoi siksi liian suureksi.

Minun rakkaallani oli aivokasvain. Kammottava sana. Vielä kammottavampi kohtalo.

Tuo sairaus on lausunnon mukaan harvinainen. Näköjään N oli niin erityislaatuinen, että onnistui nappaamaan jonkun harvinaisen sairaudenkin itselleen.

Lausunto ei kerro sitä, olisiko N voitu pelastaa, jos hoito olisi aloitettu heti hänen mentyä sairaalaan. Lausunto ei kerro, olisiko jotain voitu tehdä toisin. Sitä selvittää poliisi ja Valvira. Sillä tässä tapauksessa tutkitaan myös hoitovirhettä. Selvitetään, jätettiinkö N tutkimatta vääristä syistä ja olisiko häntä pitänyt tarkkailla nukkuessa useammin. Poliisin tulokset tulevat joskus myöhemmin. Odotan myös niitä. Haluan tietää, johtuiko N:n kuolema hoitovirheestä tai hoitamatta jättämisestä, vaikka se onkin erittäin lohduton vaihtoehto. Se kertoo, että hänet olisi ehkä voitu pelastaa.

Helpottavaa silti tietää tämän verran. Sain tänään monin verroin uutta tietoa. N kärsi migreenistä useamman vuoden, mutta nyt on selvää, ettei hänellä mitään oikeaa migreeniä ollut, vaan kaikki johtui tuosta kasvaimesta. Miksei häntä tutkittu aiemmin? Miksi tässä piti käydä näin?

Onneksi nyt tiedän. Nyt voin selittää lyhyesti, mihin N kuoli. Hänellä oli aivokasvain. Minun rakkaallani oli aivoissa kasvain, joka otti vallan. Aivokasvain.

Kelpaat kelle vaan. Tai sitten et.

"Aika karu toi sun tilanne. Kai sä itekin tajuat, ettei toi tuu olemaan kenellekään miehelle ok? Aikamoinen kusipää ja idiootti saa mies olla, et haluais tollaseen suhteeseen ryhtyä."

Nämä sanat kuulin hetki sitten yhdeltä henkilöltä, johon olin tutustunut tuntia aiemmin. Kerroin hänelle tilanteeni, ja sain vastaukseksi tuon. Hänen mielestään kukaan mies ei enää halua olla kanssani, koska minun avomieheni on kuollut. Hänen mielestään kukaan mies ei voisi vilpittömästi olla onnellinen kanssani, koska tilanne on mikä on.

Vedin tuolle tyypille todella aikuismaiset raivarit. Haukuin hänen ulkonäkönsä, vaatteensa, luonteensa, käytöksensä ja ihan kaiken, mitä sillä hetkellä sattui tulemaan mieleen. Sen hän ansaitsi. Pelle.

Olen tapahtuneen jälkeen pohtinut paljon hänen sanojaan. Ne loukkasivat. Ne loukkasivat todella paljon siksi, että hän saattoi olla oikeassa. Kenellekään ei tulisi missään nimessä sanoa tuollaisia asioita, mutta valitettavasti tuo on totta. Hän vain sanoi sen ääneen, koska oli idiootti. Mutta hän oli oikeassa.

Fakta on se, että tulevaisuuden poikaystäväni tulee olemaan ikuinen kakkosvaihtoehto. Se kuulostaa pahalta, mutta niinhän se on. En ikinä olisi etsimässä uutta suhdetta, jos N olisi elossa. Olisin ollut hänen kanssaan todennäköisesti loppuelämäni. Hän oli ensimmäinen valintani. Kaikki tulevat suhteeni ovat varavalintoja. Seuraava poikaystäväni on Plan B. Tuo ääliö oli aivan oikeassa, ettei se ole kenellekään ok. Ja ymmärrän sen ihan täysin, ei olisi ok minullekaan!

Miten hitossa minä voin ikinä kelvata kenellekään? Miten kukaan voi haluta tällaisen naisen? Kenelle on ok, että olen tatuoinut edellisen avomieheni kuolinpäivän käsivarteeni, että käytän meidän kihlasormuksiamme, että käyn hänen haudallaan, että olen viikoittain tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa, että kaikki sosiaalisen median tilini ovat täynnä meidän yhteiskuviamme, että nukun hänen t-paita päälläni, että kannan hänen käyntikorttiaan edelleen lompakossani, että pidän hänen valokuviaan esillä tulevassa kodissani, että minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan?

Ei kenellekään. Se ei ole kenellekään ok.

Muistan ikuisesti yhden illan minun ja N:n suhteen alusta. Asuimme jo yhdessä ja meillä oli ollut joku typerä riita. Olin mennyt makuuhuoneeseen mököttämään ja makasin jo peiton alla menossa nukkumaan, kasvot seinään päin. N tuli huoneeseen, tuli sängylle ja laittoi nappikuulokkeen minun korvaani. Sieltä soi Juha Tapion kappale "En mitään, en ketään". Makasin sängyllä kyyneleet silmissä enkä osannut sanoa mitään. N antoi musiikin vain soida. Seuraava kappale oli "Kelpaat kelle vaan". Makasimme pimeässä huoneessa, emme sanoneet sanaakaan, pelkkä musiikki soi kuulokkeista. Se oli yksi N:n ihanimmista teoista. Ja sitä muistelen tällaisina hetkinä. N:n mielestä minä kelpasin kelle vaan. Yritän pitää sen ajatuksen mielessäni. Se on vaikeaa, koska tiedän totuuden, ja totuus ei ole se, että kelpaisin kelle vaan. Mutta on aivan liian surullinen ajatus, että olisin koko loppuelämäni yksin. Sitten, kun aika on valmis, haluan löytää miehen, joka hyväksyy minut tästä huolimatta. Se on suuri pyyntö ja vaatimus. Mutta ehkäpä sellaisia aarteita on vielä olemassa. Kuka tietää. Ehkäpä kappaleen kertosäkeistö muuttuu vielä todeksi.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Mut joku aamu, mä tiedän sen

Sä heräät huomaamaan

Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Asunnon metsästystä

Puoli vuotta sitten selasin netin asuntosivuja päivittäin. Tavoitteena oli löytää meille ensimmäinen yhteinen, ikioma koti. Maksimihinta 160 000 euroa, kaksio tai mielellään kolmio, kerrostalo tai mielellään rivitalo, lähellä keskustaa.

Viime viikot olen selannut asuntosivuja edelleenkin päivittäin. Kohde vain on hieman muuttunut. Yksiö, alle 30 neliötä riittää, mahdollisimman halpa, maksimivuokra 500 euroa kuukaudessa, kaupungin keskustassa, sillä en pääse yksin autottomana liikkumaan mihinkään (kyseisen kaupungin bussiliikenne on yksi iso vitsi).

Melkein naurattaa. Mutta ei ihan. Puolessa vuodessa on elämä mennyt kyllä totaalisen uusiksi. Muistan edelleen yhden ihanan rivarinpätkän, jota kävimme katsomassa. Siinä oli oma piha ja pieni takka. Näin jo mielessäni pimeät syysillat, kun olisimme istuneet takan edessä villasukat jalassa, glögimukit kädessä. Teimme tarjouksen siitä asunnosta. Sitä ei hyväksytty, luojan kiitos. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että olisin yksinäni velkaloukussa ylisuuren asunnon kanssa.

Tällä hetkellä näen mielessäni hieman erilaiset syysillat. Istun yksinäni surkean pikkuyksiön sohvalla vääntämässä opinnäytetyötä ja katsomassa läpi kaikkia Netflixistä löytyviä sarjoja, kun ei ole muutakaan tekemistä. Ruokavalio koostuu varmaan pääasiassa muroista ja leivästä, kun ei yksinään jaksa tehdä kunnollista ruokaa. Otan vastaan jokaisen liikenevän työvuoron, jotta olisi varaa elämiseen, mutta en tokikaan voi tienata enempää kuin 660 euroa kuussa, jos haluan pitää opintotukeni. Kyllä on ihanaa olla opiskelija.

Todellisuudessa on kyllä ihan jees olla opiskelija. Minulla on jo nyt hirvittävä ikävä koulukavereitani, ja parasta koulun alkamisessa onkin, että näkee heidät taas. Kiva päästä käyttämään haalareita opiskelijabileissä. Kiva juoruta ruokalassa, mitä kaikkea hölmöt opettajat ovat taas keksineet.

Ja oikeasti odotan jo sitä, että löydän oman pienen kodin. Pääsen sisustamaan sen mieleisekseni, saan tehdä kodissani ihan mitä ikinä haluan, ihan omassa rytmissäni. Viihdyn yksinäni. Yhdessä asuessa rakastin niitä hetkiä, kun tulin töistä tai koulusta kotiin, eikä N ollut vielä kotona. Kun sai rojahtaa sohvalle läppärin kanssa ja vain hetken aikaa olla. Rakastin tosin sitäkin hetkeä, kun avain kävi lukossa, ja hän tuli kotiin joka kerta yhtä aurinkoisena. Nyt en saa sitä hetkeä enää koskaan. Kenenkään avain ei käänny lukossa eikä ovi aukea. Olen aivan totaalisen yksin.

Mutta en lannistu. Omistusasuntohaaveet kaatuivat ryminällä, eikä minulla ole nyt mahdollisuutta mihinkään muuhun, kuin kaikista halvimpaan luukkuun. Joskus elämässä käy niin. Se on epäreilua, mutta sille ei voi mitään. Uusi koti on uusi alku. Alku minun loppuelämän mittaisella polulla, joka toivon mukaan tulee olemaan vielä täynnä uusia ilon hetkiä.

Muuttopäivä neljä vuotta sitten

Ainiin, melkein unohdin! Torstaina menen ensimmäiseen asuntonäyttöön. Asunnossa on kiva keittiö, se on hyvällä paikalla ja ihan kohtuuhintainen. Peukut pystyyn, että saisin sen!

Kaunista ja rumaa

Kävimme eilen Saarenmaan eteläkärjessä. Paikka oli ihan uskomattoman lumoava. Olimme paikalla vasta kymmenen aikaan illalla, joten siellä ei ollut ketään muita. Aurinko laski. Oli ihan mielettömän kaunista. Ja rauhallista.

Kotimatkalla saimme todistaa ehkä kauneinta auringonlaskua, mitä olen koskaan nähnyt.

Koko eilisillan päässäni pyöri yksi ajatus. Miten maailmassa, joka on näin kaunis, voi tapahtua niin paljon pahaa? Miten kaikki tämä kauneus voi mahtua samalle maapallolle pahuuden ja rumuuden kanssa? Miten voi olla mahdollista, että maapallolla on näin liikuttavan kaunis ja rauhallinen kolkka, mutta minun poikaystäväni on kuollut?

Aamulla uutiset luettuani ajatus pyöri päässäni entistä enemmän. Nizzan terrori-isku aiheutti kylmiä väreitä. Kyllä on karua tämä ihmiselämä. Koskaan ei tiedä, mikä hengenveto jää viimeiseksi. Sairaus voi viedä, rekka ajaa päälle tai aalto hukuttaa alleen. Mistään muusta ei ole takuita, kuin tästä hetkestä. Mitään muuta ei loppujen lopuksi ole.

Mutta ehkäpä kauneutta ei osaa nähdä, ellei ole ensin nähnyt todellista rumuutta. Pieniä onnenhetkiä ei osaa arvostaa, ellei ole ensin käynyt pohjalla. Ja pienet onnenhetkethän lopulta tekevät elämän. Pieniä onnenhetkiä ovat autio ranta. Onnistunut valokuva. Halaus. Hymy. Tuulenvire. Aaltojen silottamat kivet. Hyvä biisi. Illat. Aamut. Ystävälliset tarjoilijat. Suloiset vanhat pariskunnat. Ja metsätiellä auton eteen juossut valtava villisika (ei ole muuten sydänkohtaus ollut yhtä lähellä hetkeen!)

Unta

Näin viime yönä hänestä unta. En olekaan nähnyt tosi pitkään aikaan. Unessa N näytti ihan samalta, kuin aina ennenkin. Ihan itseltään. Ainoastaan hiukset olivat pidemmät. Ehkäpä ne nyt olisivatkin pidemmät, jos N eläisi.

Yleensä häneen liittyvissä unissa hän on poissa. Ymmärrän jo unta nähdessäni, ettei se ole totta, eikä hän ole todellinen. Tai hän on unessa jotenkin minun tavoittamattomissani. Tämä uni oli erilainen. Tässä juttelin hänen kanssaan ja sain halata. Hän oli siinä. Hän katsoi minua silmiin.

Jokainen voi kuvitella, millaista on herätä tuollaisesta unesta. Se on helvettiä. Tänään oli aamu, kun en olisi välttämättä halunnut avata silmiä. Välillä totuuden kohtaaminen tuntuu aivan liian sietämättömältä. Vaan minkäs teet. Jokaisen päivän ja yön yli on mentävä. Mentävä kohti jotakin parempaa ja helpompaa, vaikka välillä tuntuu, ettei sellaista ikinä tule. Muuttuuko elämä koskaan tämän helpommaksi? Toivottavasti kyllä, sillä tuskan täyttämä elämä ei ole elämää ollenkaan.

Unia olisi kiva nähdä, jos niistä ei tarvitsisi herätä. Tai jos se herääminen olisi edes hieman vähemmän tuskallista. Unet ovat mielikuvitukseni lisäksi ainoa paikka, jossa saan olla hänen kanssaan. Tavallaan se on kiva ajatus. Viettää unessa aikaa hänen kanssaan, koskea ja kuulla hänen äänensä. En saa häntä enää koskaan sen elävämpänä, kuin unessa. Ja se on käsittämätön ajatus. Vielä melkein viiden kuukauden jälkeenkin on käsittämätön ajatus, ettei hän enää elä. Ei. Enää. Elä. Eihän se voi olla mahdollista. Vastahan hänen sydämensä löi kiivaasti, hän hengitti tätä samaa ilmaa kuin minäkin, ja oli enemmän elossa kuin ikinä. Hänellä oli niin paljon haaveita, hän oli aina menossa ja aina tapaamassa ystäviä. Ja yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, sitä ei mukamas enää ole. Viisi kuukautta ei toden totta ole riittävä aika sen asian tajuamiseen. En tiedä, onko yksi elämäkään riittävä aika. Voi olla, etten ikinä koskaan sisäistä tätä.

Terveisiä Latviasta

Muutama päivä lomaa takana täällä. Ai että, minä nautin. Ihanaa olla pois kotoa. Tekee niin hyvää irrottautua kaikesta siitä, mikä kotona odottaa. Tai ei odota.

Vanhemmillani on jo vuosia ollut tapana reissata Virossa ja Latviassa kesäisin. Minäkin olen ollut monta kertaa mukana. Ensimmäistä kertaa lähdin mukaan sinä kesänä, kun olimme N:n kanssa tavanneet. Näihin reissuihin liittyy aina tietyllä tavalla ikävä. Kun se toinen on odottanut kotona, ja itse on kuitenkin aina odottanut kotiinpaluuta. On odottanut sitä, että näkee toisen. Tälläkin kertaa tähän reissuun liittyy ikävä. Hyvin erilainen ikävä tosin, kuin aiemmin. Tavallaan ikävöi kotiin, mutta ei sitten kuitenkaan, koska ei kotona ole mitään. Hassua, kun ei tarvitse ikävöidä kotiin samanlailla, kuin aiemmin. Voi vain nauttia lomasta ja reissusta ja kaikesta, eikä ole kiire tai ikävä mihinkään. Ikävä tietysti on, mutta siihen en löydä helpotusta kotoa. Enkä mistään muualtakaan.

Latvia on mukava paikka. Yövymme Jurmalassa, mutta olemme käyneet myös Riiassa. Latvia on jännä sekoitus uutta ja vanhaa. Suomalaisena sitä on aivan ihmeissään, miten näin rähjäisissä ja vanhoissa taloissa voi asua! Minun näkökulmastani nämä mörskät ovat asuinkelvottomia. Mutta siitä juuri huomaa, miten hyvään on tottunut. Miten paljon sitä vaatii. Vaikka välillä ajattelee, ettei minulla ole mitään ja menetin kaiken, ei se ole totta. Minullahan on vaikka mitä. Olen jokatapauksessa onnekas.

Rumien talojen lisäksi Latviassa on todella kuumia miesmyyjiä ruoka- ja vaatekaupoissa! Huhhuh, miksei Suomessa ole? Jurmalassa on upea hiekkaranta ja säätkin ovat suosineet meitä. Olemme käyneet eläintarhassa ja shoppailleet. Ja nauraneet äidin kanssa ihan hillittömästi tyhmille vitseille. Tämä on juuri sitä, minkä tarpeessa olin.

Huomenna ajamme Viroon ja jatkamme lomaa Pärnussa. Onneksi kotiinpaluuseen on vielä aikaa. Täällä on hyvä. Täällä jokainen kadunkulma ei huuda hänen nimeään ja yhteisiä muistoja.

Vuosipäivä

Tänään, 7.7, on minun ja N:n vuosipäivä. Tänään tulisi täyteen taas yksi vuosi seurustelua lisää. Mutta minä vietän sitä nyt yksinäni. Surullista.

Muistan, kun N kysyi minulta, seurustellaanko. "Mitä sä oot mieltä: saisinks mä kutsua sua mun tyttöystäväks?" Se kysymys tuli hieman ujosti ja arastellen. Ja minä olin maailman onnellisin tyttö. Olimme juuri viettäneet iltaa N:n kavereiden kanssa, ja olimme tulleet N:n luo yöksi. Makasimme keskellä yötä peiton alla ja ennen nukkumaanmenoa hän kysyi sen. Siitä lähtien hän sai kutsua minua tyttöystäväkseen, myöhemmin avovaimoksi ja kihlatuksi.

Olisimme menneet naimisiin 7.7.2018. "Ai miksei 2017, se sointuu päivämäärään paremmin?" ovat ihmiset usein kysyneet. No koska vuonna 2018 tuo päivämäärä on lauantai. Jo hyvin aikaisessa vaiheessa suhdettamme juttelimme vitsillä, että menisimme naimisiin 7.7, koska se on niin hyvä päivämäärä. Ja samalla vuosipäivä. Selvitimme jo ensimmäisenä seurusteluvuotenamme kalenterista, minä vuonna se päivä sattuu lauantaille. Ja sitten, kun häiden miettiminen oikeasti tuli ajankohtaiseksi, tuntui tuo kauan mielessä ollut päiväys hyvältä edelleen. Mitä ihmettä minä teen, kun 7.7.2018 koittaa? Sen piti olla minun hääpäiväni. Joudun viettämään senkin ilman häntä. Joudun viettämään kaikki loppuelämäni päivät ilman häntä. 

Minun oma pieni perinteeni. Haudalla käydessäni kirjoitan viestin hautakynttilään. Silloin N:n perhekin näkee, milloin olen käynyt moikkaamassa. Tämä on nyt minun ja N:n oma juttu. Mehän jätimme usein toisillemme pieniä lappusia luettavaksi ympäri asuntoa. Nyt jatkan samaa. Vien N:lle rakkausviestejä luettavaksi edelleen ♥

Kesäkiireitä

Heinäkuu tulee varmaan olemaan melko hiljaista aikaa täällä blogissa. Lähden ylihuomenna reiluksi viikoksi Latviaan ja Viroon perheeni kanssa. Sen jälkeen on minulla vielä vähän lomaa jäljellä, ja aion käydä mummolassa ja muuta pientä. Nämä reissut ovatkin sitten varmaan viimeisiä vähään aikaan. Syksyllä jatkuu opiskelu ja työt. Ja mihin minä yksin edes lähtisin. Meillä oli aina syksyisin tapana käydä N:n kanssa etelänmatkalla, mutta tänä syksynä ei ole tiedossa minkäänlaista lomaa. Täytyy nauttia kesästä mahdollisimman paljon siis.

Viimepäivinä olen nähnyt kavereitani. Ja viikonloppuna olin työkavereideni kanssa laivalla. Voi jestas, miten hauska reissu oli! Nyt on taas naurettu varastoon pitkäksi aikaa. Mikä onni on omistaa tuollaisia ystäviä! Mikä onni on, että saan kutsua työkavereitani ystävikseni. Se ei ole itsestäänselvää. Mutta se on ihan parasta. On ihan parasta, kun ystävien kanssa saa tehdä töitä, mutta sen lisäksi nauraa kippurassa ja heti perään itkeä. Tanssia yökerhossa tai istua jonkun kotisohvalla keskellä yötä puimassa elämää. Maailman parasta.

Syksyä kohti mentäessä tämä blogi muodostuu minulle varmaan entistä tärkeämmäksi. Syksy tuo tullessaan niin paljon uutta. Muutto yksin pois kotikaupungistani, vertaistukiryhmän aloitus, yksinäiset pimeät illat. Tulen tarvitsemaan tätä blogia silloin. Tämä blogi oli minulle hirmuisen tärkeä alkuvaiheessa, kun mitään muuta ei oikeastaan ollut. Tämä oli henkireikä. Ja henkireikää tulen tarvitsemaan syksylläkin.

Selailin tänään vuokra-asuntojen ilmoituksia. Vaikka yksin muuttaminen pelottaa, odotan sitä jo kuitenkin. Odotan kaikkea muutakin, mitä elämällä on tarjottavana. Pakkohan minullekin on tapahtua jotakin hienoa! N:n kuolema tosin opetti sen, etten odota kuuta taivaalta. Kaiken ei elämässä tarvitse olla täydellistä. En tarvitse kaikista hienointa kotia, parhainta palkkaa ja upeita luksuslomia. Tavallinen elämä riittää. Onnellisuus riittää, ja onni on pieniä asioita sekä rakkaita ihmisiä. Pitäisi muistaa, ettei aina tarvitse tavoitella parempaa, isompaa ja hienompaa. Tyydy siihen, mitä sinulla on nyt. Voit menettää sen kaiken huomenna. Ja arvostat kaikkea omistamaasi vasta, kun menetät sen. Tee muutos, ja arvosta sitä kaikkea jo nyt. Koska sinä omistat ihan valtavan paljon, ihan varmasti.

Arvokkain asia, mitä koskaan olen omistanut.